Mitä oikeudet ovat? Filosofian ja oikeustieteen näkökulmia.

by Maija Aalto-Heinilä (Editor), Visa Kurki (Editor)

Julkisuudessa ja politiikassa puhutaan yhä useammin oikeuksista. Turvapaikanhakijoiden kohtelusta keskusteltaessa esiin nostetaan etenkin ihmisoikeudet. Huoli ilmaston­muutoksesta on kiihdyttänyt pohdintaa eläinten ja luonnonympäristön oikeuksista. Kiivasta väittelyä synnyttää myös sanan­vapauden ja vihapuheen rajoittamisen suhde.

Mitä oikeudet ovat? -teoksessa oikeuden käsitettä ja kehitystä pohtivat niin oikeus­tieteilijät kuin filosofitkin. Se on ensimmäinen suomenkielinen kirja, jossa näiden kahden tieteenalan edustajat keskustelevat oikeuksista saman pöydän ääressä.

Miten ajattelu oikeuksista pohjautuu antiikin ja varhaisen keskiajan filosofiaan ja yhteis­kunnalliseen kehitykseen? Mitä tarkoittaa, että jollakulla on oikeus johonkin, ja kenellä oikeuksia voi olla? Entä mihin universaalit ihmisoikeudet perustuvat? Teoksessa pureudutaan muun muassa näihin kysymyksiin niin juridisesta kuin filosofisestakin näkö­kulmasta. Monet luvuista muodostavat parin, jotka argumentoivat toisiaan vastaan. Avoimella ja väittelyyn kannustavalla otteellaan teos kutsuu lukijankin mukaan keskusteluun oikeuksista.

Genres: Law, Philosophy

334 pages

Published January 1, 2019

Reviews

[Joonas Laajanen · Rating 3 out of 5]

Kirja onnistuu herättämään lukijan ajattelemaan monia perustavanlaatuisia kysymyksiä: Mitä ihmisarvo ja oikeudet ovat? Mihin ne perustuvat? Ovatko ne edes aitoja? Voidaanko niitä luoda tai muovata, vai pitääkö ne yksinkertaisesti tunnustaa? Ihminen, joka ei tiedosta näiden käsitteiden merkityksen avautuvan vain tietyssä maailmankuvan kehyksessä, on kykenemätön käymään mielekästä keskustelua saati vakuuttamaan toista ihmistä.

On mahdollista änkeä monta pahetta ihmisoikeuksien ja ihmisarvon käsitteiden piiriin. Mielenkiintoisesti jo Marx kritisoi tällaista taktiikkaa, kun hän uskoi kapitalistien keksivän oikeuksia tyhjästä. Filosofian tohtori Maija Aalto-Heinilä esimerkiksi kirjoittaa:

"Oikeuksien määrän jatkuva lisääntyminen ei ole mikään taikakeino moraalisesti parempaan elämään. Jo valistusfilosofit kritisoivat sitä, että ne lisäävät ihmisten egoistisuutta…Marxin mukaan ne ovat kuin suojamuureja, jotka pystytetään ihmisten välille ja jotka näin mahdollistavat piittaamattomuuden muiden ihmisten hyvinvoinnista." 95

Oikeuksista on siis turha puhua ilman eettistä kysymystä: Mikä on hyvää?

Kirjan merkittävä puute on sen sekulaarinen puolueellisuus. Aatehistorian osalta kirja jättää anteeksiantamattomasti oleellisen tiedon kertomatta. Kirjassa väitetään:

"Ihmisarvon käsitteen nykyisenkaltaisen käytön alkujuuret ulottuvat antiikin ajan roomalaiseen ajatteluun, Ciceron (106–43 eaa.) kirjoituksiin." 130

Käsite tarkoittaa ajatusta, merkitystä tai ideaa, joka voi ilmetä useiden eri sanojen kautta. Ihmisarvon nykykaltainen käyttö taas tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä on yhtäläinen, luovuttamaton, ehdoton ja tasa-arvoinen arvo pelkästään siksi, että hän on ihminen. Tämän väitteen valossa, tällaista käsitystä ei tulisi löytää Vanhasta testamentista. Onko todella näin? Vahvistan ensin tätä sekulaarin narratiivin argumenttia.

Ihmisoikeuksien historiaa tutkiessa oikeusfilosofit tekevät yleensä eron objektiivisten ja subjektiivisten ihmisoikeuksien välillä. Tällä ei tarkoiteta tietoteoreettista objektiivisuutta tai subjektiivisuutta, ikään kuin objektiiviset oikeudet olisivat totta ja subjektiiviset oikeudet mielivaltaisia. Kyseesssä on subjektin ja objektin ero. Onko yksilö itsessään, subjektina, sellainen, joka voi esimerkiksi vedota oikeuteensa olla tulematta murhatuksi. On ajateltu, että tällaisia yksilösubjektin oikeuksia ei löydy ennen myöhäiskeskiaikaa. Kaikki tätä edeltävä oikeus esimerkiksi Roomassa ja Ateenassa olivat objektiivisia, ansioon perustuvia etuoikeuksia tietyille ihmisille. Kenties siis, kun tutkija tietää yleisesti, että Jumala asetti yhteiskunnallisen lain Israelille, joka oli patriarkaalinen profeettojen ja tuomarien johtama maa ja lopulta patriarkaalinen monarkia ja teokratia, ettei tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä voida puhua subjektiivisista ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta.

Tämä jää kuitenkin mysteeriksi. Miksi? On mielestäni äärimmäisen huolestuttavaa huomata, että yliopistojen kenties tärkein suomalainen oppikirja aiheesta ei edes koske kysymykseen Vanhan testamentin laista. Näin en voi tietää niitä syitä miksi Raamattu sivuutetaan, mutta tiedän, että sille ei ole oikeutettua tekosyytä. Yksi vaihtoehto voi olla sekulaari narratiivi länsimaiden kehityksestä, jossa tahdotaan naturalistisen rationalismin ja valistuksen vuoksi nähdä Ateenan ei-kristilliset pakanafilosofit oikeuksiemme perustana, sillä Jumalan välttämättömyyttä ei tahdota tunnustaa.

Ensinäkin, Raamattu oli ylivoimaisesti perustavin ja vaikuttavin lähde Yhdysvaltain perustajien järjelle. David Lutzin tutkimus vuodelta 1984 (“The Relative Influence of European Writers on Late Eighteenth-Century American Political Thought.") osoitti Raamatun olleen 34% kaikista itsenäistymisajan (1760–1805) lähdeviittauksista. Kaikista lainatuin Raamatun kirja oli Viides Mooseksen kirja. Esimerkiksi viittaukset Ciceroon ovat vain 1.2% ja merkittävimmät yksittäiset filosofit Montesquie 8.3% ja Blackstone 7.9%, joista jälkimmäinen oli vahva kristitty niin kuin myös John Locke 2.9%. Esimerkiksi Locke ei perustanut yhtäkään argumenttia ihmisoikeuksista muuhun kuin teologiaan.

Jeremy Waldron (jonka muita teoksia tässäkin teoksessa lainataan) kirjassaan Lockesta argumentoi, että Locke kohtasi saman sekulaarin pyrkimyksen, jonka näemme tänään. Tämä pyrkimys oli osoittaa, että egalitaristiset ihmisoikeudet eivät tarvitse teologista perustaa. Locke ei ollut tästä tietämätön ja hän torjui sen. Waldron toteaa, että:

"Ei ole kyse siitä, että Locke olisi vain taustaoletuksena ajatellut — osana omaa maailmankuvaansa — että uskonto on tietenkin tasa-arvon perusta, ja että me puolestamme ajattelisimme — oman erilaisen maailmankuvamme pohjalta — että se ei tietenkään ole. Itse asiassa Locke kohtasi aikanaan esitetyn väitteen, jonka mukaan nämä perustavanlaatuiset ja näennäisesti transsendentit näkemykset voitaisiin ymmärtää täysin sekulaarilta pohjalta. Hän suhtautui tällaisiin väitteisiin vakavalla epäilyksellä ja esitti arvion, että hänen 1600-luvun yleisössään “monet ovat ilmoituksen velassa, vaikka eivät sitä myönnä.” (RC: 145). Ja haluan kysyä: onko tuo arvio meille kovin vieras? En usko niin. Mielestäni se osoittaa, että Locke kohtasi suunnilleen saman kysymyksen, jonka mekin joudumme kohtaamaan etsiessämme perustaa ihmisten perustavanlaatuiselle tasa-arvolle. Ja ehkä onkin aika, että joku tutkisi Locken egalitarismin teologisia perusteita tavalla, joka suhtautuu myötämielisesti hänen lähestymistapaansa — tai ainakin ei vihamielisesti sille ajatukselle, että tasa-arvon teoria saattaisi oikeasti tarvita teologisen perustan." 29

Viides Mooseksen kirja on lainatuin teos, Raamattu on ylivoimaisesti merkittävin yksittäinen lähde, kaksi kolmesta lainatuimmasta eurooppalaisesta filosofista olivat vahvoja tunnustuksellisia kristittyjä, joista Locke vetosi kahdessa valtiollisessa teoksessaan yksin Jumalaan ja ylivoimaisesti Mooseksen lakiin. Kun tähän vielä lisätään se, että Yhdysvaltojen perustajaisät eivät todellisesti olleet deistejä, vaan uskonnollisia kristittyjä. Benjamin Franklin itse, kolme kuukautta itsenäisyyden julistuksen jälkeen, toimi puheenjohtajana Pennyslvanian perustuslain vahvistamisessa. Tässä vaadittiin seuraavaa tunnustusta:

"Minä uskon yhteen Jumalaan, maailman Luojaan ja Hallitsijaan, hyvän palkitsijaan ja pahan rankaisijaan. Ja tunnustan Vanhan ja Uuden testamentin pyhien kirjoitusten olevan Jumalan inspiroimia."

Kysymys kuuluu nyt: Onko todella niin, että kaikista lainatuin lähde (Vanha testamentti), niin John Lockella Euroopassa, kuin Yhdysvaltain perustajaisillä, ei sisällä edes käsitettä ihmisarvosta niin kuin se esimerkiksi YK:n julistuksessa esitetään? Ajatus on naurettava. Se, mikä taas ei ole naurettava väite, on, että ilman Raamattua ja kristinuskoa, YK:n julistusta ei voisi olla. Aikamme sekulaarit ajattelijat eivät yksinkertaisesti pysty ymmärtämään, kuinka suuri heidän velkansa Jumalalle on.

Yksilön ehdoton ihmisarvo ja sen luomat ihmisoikeudet, eivät ilmene Raamatun laissa seuraavalla tavalla: “Tässä on kymmenen oikeutta… minulla on oikeus olla tulematta murhatuksi.” Sen sijaan ne sisältyvät velvollisuuksiin ja käskyihin, jotka olettavat jokaisen yksilön arvokkuuden. Ensinäkin, lakia edeltää luomiskertomus, jossa todetaan miehen ja naisen tasa-arvo:

Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos. 1:27)

Ihmisluonto on itsessään arvokas, koska Jumalan kuva on hänessä. Ilman Jumalaa, ihmisyys on vain päämäärätön sattuma, joka kerran häviää täysin olemasta. Ilman Jumalaa, iankaikkisuutta, ikuista moraalista lakia ja lopullista tilintekoa, ihmisyys ei ole arvokas eikä ole mitään hyvää syytä olettaa, että edes puhuisimme tällaisista käsitteistä. Ilman Jumalaa ei ole moraalia eikä edes väittelyä siitä, voiko moraalia olla ilman Jumalaa (metafyysinen väite).

Ennen Mooseksen lain tulkitsemista, sekulaarien tulisi ymmärtää syntiinlankeamuksen valtava merkitys koko Vanhalle testamentille. Ihminen, jokainen yksilö on todella arvokas, mutta myös langennut. Tämän ihmisen pahuuden vuoksi ja sen tähden, että ihminen aina elää yhteisössä, Jumalan asettama oikeusjärjestelmä painottaa selkeitä käskyjä. Tämä ei tarkoita, että käskyt olisivat luoneet oikeudet tyhjästä. Nämä käskyt olettavat oikeudet ja turvaavat ne. Kysymys siis on, sisältävätkö nämä käskyt välttämättömästi opin jokaisen yksilön luovuttamattomasta ihmisarvosta? Tähän vastaus on positiivinen. Katsotaan esimerkiksi Jumalan lakia Nooalle, joka koskettaa koko ihmiskuntaa, eikä vain Israelia. Tässä iankaikkisesti voimassa olevassa liitossa annetaan sekä universaali käsky, että yksilökeskeinen perusta:

Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myöskin ihmisille minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun. Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa. (1. Moos. 9:5–6)

Jumala tuomitsee murhan, sillä Jumalan kuvaksi luodulla ihmisellä on oikeus elämään, jota ei voida poistaa mielivaltaisesti. Yhteiskunnille asetettu kuolemantuomion velvoite murhaan syyllistyneille on tarkoitettu muistuttamaan Jumalan kuvan arvokkuudesta: Sitä ei voida hyvittää.

Kun siis Jumalan kuva on vahvistettu lakien perustaksi, voimme tarkastella Mooseksen lain käskyjä. Ensinäkin seuraava litanja ottaa kantaa vammautuneisiin yksilöihin sekä taloudellisesti eri asemissa oleviin:

Älä tee lähimmäisellesi vääryyttä äläkä ota mitään väkisin. Päivämiehesi palkka älköön olko sinun takanasi huomiseen asti. Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra. Älkää tehkö vääryyttä tuomitessanne; älä ole puolueellinen köyhän hyväksi äläkä pidä ylhäisen puolta, vaan tuomitse lähimmäisesi oikein. Älä liiku panettelijana kansasi keskellä äläkä vaani lähimmäisesi verta. Minä olen Herra. Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi, vaan nuhtele lähimmäistäsi, ettet joutuisi hänen tähtensä syynalaiseksi. Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Minä olen Herra. (3. Moos. 19:13–18)

Oli kyseessä vuokratyöläinen, sokea, kuuro, köyhä tai rikas, heitä tuli kohdella Jumalan kuvana. Oikeus omistamiseen vahvistetaan, kieltämällä väkisin ottamisen. Puolueettomuus oli vaadittu tuomitesssa, tarkoittaen, että rikasta ei tule nähdä olemukseltaan luotettavampana kuin köyhää eikä toisin päin. Näin kyseessä ei ole kastisysteemi. Lähimmäisiä ovat jokainen, ja heitä tuli rakastaa niin kuin itseä. Kolme kertaa laissa Jumala julistaa: “Minä olen Herra.” Jumala itse, joka on pyhyys, oikeus, arvokkuus ja kunnia. Kuinka siis hänen kuvaansa kantavat olisivat lähtökohtaisesti oikeudettomia? Näin ei voi olla ja siksi itse Herra suojelee heitä.

Jokaisella oli myös perustava oikeus vapauteen. Ihmisryöstö tuomittiin kuolemalla ja paennutta orjaa ei täytynyt palauttaa isännälle:

Joka varastaa ihmisen ja joko myy hänet tahi pitää häntä hallussansa, se rangaistakoon kuolemalla. (2. Moos. 21:16)

Älä luovuta orjaa, joka on paennut isäntänsä luota sinun luoksesi, hänen isännällensä. Hän asukoon sinun luonasi, sinun keskuudessasi, valitsemassaan paikassa, jonkun kaupunkisi porttien sisäpuolella, missä hän viihtyy; älä sorra häntä. (5. Moos. 23:15–16)

Mooseksen laki ylläpitää vapautta kulkea, tulla uskotuksi järkevin perustein ja selkeästi torjuu Aristotelen ajatuksen, että joidenkin ihmisten päämäärä voisi olla orjuus. Se missä kristityt kuitenkin tulevat törmäämään moderniin sekulaareihin on väitteessä, ettei minkäänlainen orjallinen yhteiskunnallinen rooli olisi sovitettavissa täyteen ihmisarvoon missään historian tilanteessa. Tästä emme ole samaa mieltä, sillä Raamatun orjalle löytyy kyllä verrannollisia esimerkkejä myös suomalaisesta yhteiskunnasta, vaikka käyttäisimme toisenlaista termiä kuten vanki tai varusmies. Sota ei esimerkiksi koskaan ideaalia ja sotavankien niin kuin sotamiestenkin alustava orjallinen asema ei ole mitenkään kummallista, vaikka käyttäisimme mitä tahansa sanaa heistä.

Tärkein tekstikatkelma, joka osoittaa yksilön ehdottoman ihmisarvon koskettaa lakia syntymättömän oikeudesta. Tätä lakia on yritetty selittää pois aborttimyönteisten liberaalien toimesta ikään kuin laki huolehtisi vain patriarkan kunniasta, joka ei lainkaan välitä lapsen äidistä saati syntymättömästä lapsesta itsestään. Onneksi raamatuntulkinta ei ole huutoäänestys ja kirjoituksen kielioppi ei muutu halujemme tahdissa. Laki lukee näin:

Jos miehet tappelevat keskenänsä ja loukkaavat raskasta vaimoa, niin että hän synnyttää kesken, mutta vahinkoa ei tapahdu, niin sakotettakoon syyllistä vaimon miehen vaatimuksen ja riidanratkaisijain harkinnan mukaan. Mutta jos vahinko tapahtuu, niin annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, mustelma mustelmasta. (2. Moos. 21:22–25)

Kuka laissa on subjekti ja objekti? Ei vaimon mies, hän ei ole tekijä eikä tekemisen kohde. Siispä tulkinta, joka keskittyy häneen, on epätoivoista selittelyä. Subjekti on tappelevat miehet, joiden toiminnan objektiksi koituu nainen ja tämän lapsi. Mies ilmenee laissa perheen päänä, jolle maksetaan korvaus lievän vahingon ja säikähdyksen sattuessa aikaisesta syntymästä. Tässä ei ole mitään misogyynistä, vaan mies on vaimonsa suojelija ja ylläpitää tämän oikeutta. Ilman miestä nainen ei voisi kukista fyysisesti vahvempia miehiä. Tämä on siis kaunis laki naisen oikeudesta miehen suojeluun.

Kenen kohdalla vahinkoa ultimaattisesti mitataan? Ei yksin naisen, vaan myös tämän lapsen. Miesten huolimaton paini ja törmäys naiseen ei tuota aikuiselle naiselle mitään, ehkä vahinkomustelman. Mutta kenelle se voi olla äärimmäisen riskialtista? Mitä jos miehen kyynärpää tulee kaikella voimalla raskaan naisen vatsaan? Tällöin voi tapahtua lain tilanne: hän synnyttää kesken. Vahinko, joka tässä tilanteessa tapahtuu joko naiselle tai lapselle tulee näiden miesten päälle. Laki kuitenkin olettaa, että lapsi syntyy eikä synnytys sinänsä epäonnistu. Näin laki koskettaa lapselle koituvaa haittaa. Jos lapsi kuolee synnyttyään liian aikaisin, tämän aiheuttajat kärsivät tuomion.

Kun Raamattu siis suojaa näin tiukasti pienintä ihmistä, joka ei ajattele, ole täysin tietoinen, ei puhu ja on täysin riippuvainen toisista - miten kukaan voi ohittaa Mooseksen kirjat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien intellektuaalisen historian ihmeellisenä alkulähteenä?