Kiestingin suunnalla ryhmä J. etenee vanhaa reppurien tietä syvälle Karjalaan. Kallen sota on aluksi leppoisaa: hän huoltaa komppaniaa, käy tietöissä ja ui Karjalan kirkkaissa järvissä. Toiveet ovat korkealla, pian saavutettaisiin Kiestinki, Muurmannin rata ja sitten lopullinen tavoite, Valkeanmeren länsiranta. Varmin tae menestyksestä on aseveljien teknillinen ylivoima, sillä tietojen mukaan saksalaiset pystyvät jo valmistamaan vedestä bensiiniä.
Kiestinki vallataan 7.8.1941, mutta sitten alkaakin vihollisen vastarinta voimistua. Rivimiesten vastot panevat vastaan, kun ryhmä J. etenee uhkarohkeasti pitkin Louhe-Kiestingin rataa. Lopputulos on se mitä monet ovat pelänneet: rykmentti joutuu mottiin.
Mutta sitä ennen koetaan sekasortoinen tilanne, jossa komentajat johtavat sotaa jo enemmän hermoillaan kuin aivoillaan. Kalle, joka on tuotu etulinjaan ihan muita tehtäviä varten, joutuu mukaan järjettömän tuntuiseen hyökkäykseen, jossa hän haavoittuu ja jää avuttomana linjojen väliin makaamaan. Mutta onni ei jätä häntä – eivätkä kaverit. Muutaman tunnin kuluttua JSP:lle kannetaan kahdesti haavoittunut painava alikersantti, ja niin alkaa monivaiheinen, tuskallinen matka kohti Suomea.
Kuusamon sotilaskansakoululla jatkuu vatsallamakuu, mutta se ei estä Kallea kirjoittamasta tytöille. Järkytys on suuri, kun lähes kaikki ”kutsun” saaneet noudattavat sitä ja saapuvat istumaan Kallen sängyn laidalle. Mutta niin kuin aina, parhaat naiset jäävät saavuttamattomiksi. Yksi heistä on kaunis ja ystävällinen sairaanhoitaja, jonka ansiosta Kallen maisemat erään päivänä ratkaisevasti kirkastuvat. Silloin on kuitenkin jo talvi, toipumisloma lähellä ja kainalosauvat vaihtuneet kävelijän keppiin.
Kalle Päätalon sodankuvaus on havainnollista ja selkeää. Sodan tilanteita, käskijöitä ja käskettäviä hän katselee ikään kuin työnjohtajan käytännöllisellä silmällä, joka osoittautuu tarkaksi ja paljastavaksi.
Kalle Päätalo on yksi maamme luetuimmista ja tuotteliaimmista kirjailijoista. Hänen tuotantonsa käsittää lähes 40 romaania sekä näytelmiä ja kertomuksia. Päätalon tekstejä on käännetty mm. englanniksi, ruotsiksi ja viroksi. Kalle Päätalolle myönnettiin lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia. Professorin arvonimen hän sai vuonna 1978. Filosofian kunniatohtoriksi hänet promovoitiin Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan promootiossa 1994. Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I lk:n komentajan merkin hän sai vuonna 1994. -- Päätalon kirjallinen ura alkoi suhteellisen myöhään. "Pitkän armeijan reissuni, ja sen jälkeen rakennusalan ammattiin hakeutumiseni, sekä vielä oman talon rakentaminen, lykkäsivät suunnitelmaani kirjoittaa kokonainen kirja, niin että olin 39-vuotias, kun esikoisromaanini ilmestyi".
Esikoisteos Ihmisiä telineillä (1958) herätti huomiota aihepiirillään. "Tämän vuoden esikoisteosten joukossa tulee varmaan muodostumaan erityiseksi tapaukseksi Kalle Päätalon teos Ihmisiä telineillä, joka alkavalla viikolla ilmestyy kirjakauppoihin. Kirjan erikoinen merkitys sisältyy sen aihepiiriin. Ensi kertaa kirjallisuudessamme siinä käsitellään laajasti ja perusteellisesti rakennustyömaata, joten se merkitsee uutta aluevaltausta kaunokirjallisuudessamme". (US 16.11.58)
Mahtava 26-osainen, 16 993 sivua käsittävä Iijoki-sarja on Päätalon elämäntyö. Sarjan ensimmäinen osa, Huonemiehen poika, ilmestyi 1971. Sarja jatkui päätösteokseen, Pölhökanto Iijoen törmässä (1998) asti. Sarjan kirjoja on myyty 2,5 miljoonaa kappaletta (1999). Päätalon teosten yhteinen myynti on yli 3,5 miljoonaa kappaletta (1999).
Lähtiessään vuonna 1971 kirjoittamaan Iijoki-sarjaa Päätalon tavoitteena oli tehdä läpileikkaus 1920-luvulta aina jälleenrakennuskauteen asti. "Suurin voimani kirjailijana on omakohtainen kuunteleminen, näkeminen ja kokeminen. Rakentajana uskon olevani aitiopaikalla, olenhan kokenut koko kaaren, sekamiehestä vastaavaan mestariin". Toinen Päätalon tavoitteista oli kielen, murteen tallentaminen. Taivalkoskella hänellä oli kielipäivystys, jota alkuaikoina hoiti Martta-sisar. (Iisalmen sanomat 10.11.94)
Iijoki-sarjan jälkeen v. 1996 Päätalolta ilmestyi teos Sateenkaari pakenee. Jos kirjailija kuvasi Iijoki-sarjan parissa olleensa todellisuuden vanki, hän pääsee uusimman kirjansa parissa sepitetyn, fiktiivisen tekstin vapauteen. "Sateenkaari pakenee on Päätalon paras mielikuvitusromaani. Omapäisenä hän jatkaa omalla pokasahallaan, omalla rankakasallaan, toivottavasti kauan", kiittelee arvostelu. (HS 5.10.96, Vesa Karonen)
palkinnot: Hämeen läänin taidemitali 1978 Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 1958, 1962, -66, -72, -74, -81, -85 ja 1990 Väinö Linna -palkinto 1999 Kiitos kirjasta -mitali 1970 Valtion kirjallisuuspalkinto 1971 Tampereen palkinto 1989 professorin arvonimi 1978 fil. kunniatohtori (Oulu) 1994
Kallen sotapalvelus jatkuu jo neljännen kirjan verran. Edellisten osien tapaan henkilöhahmoja tulee jatkuvalla syötöllä lisää ja vanhoja tulee takaisin näyttämölle johtuen Kallen siirtelystä paikasta ja/tai komppaniasta toiseen. Välillä saa oikein muistella, että kuka onkaan kukin ja missä kenetkin vanhoista hahmoista on viimeksi tavattu. Melkeinpä pitäisi tehdä muistiinpanoja lukuprosessin aikana.
Kirjan vaikuttavimmat kohtaukset ovat Kallen haavoittumisen kuvaukset. Lukijana koin itsekin Kallen kivut ja säryt. Ehkä osasin samaistua, koska luin noita kohtauksia ankaran miesflunssan runtelemana.
Tiettyä haikeutta näissä viimeisimmissä kirjoissa on ollut, sillä Kallen yhteys perheeseensä ja Jokijärveen käy koko ajan vähäisemmäksi. Toisaalta niinhän se elämässä yleensäkin on, että siteet lapsuuden kotiin ja -maisemiin löyhtyvät.
Kallen sotaretki on jatkunut rajan yli Kiestinkiin, jossa riemumarssin on tarkoitus jatkua saksalaisten avustamina eteenpäin. Vihollinen katkaisee kuitenkin hyökkäyksen, jossa Kallekin haavoittuu hengenvaarallisesti. Alkaa pitkä kuntoutusjakso, jonka päätteeksi Kalle pääsee viimeinkin vierailemaan myös Jokijärvellä.
Päätalomaisen miellyttävästi kerrottu tarina riisuu sodasta ja sotimisestakaiken kunnian ja ihailun ja näyttää kaunistelemattoman kuvan niin rintamalta kuin sen ulkopuoleltakin. Yllätyksekseni koin sotasairaalajaksot itse sotakuvauksia kiinnostavampina, liekö siksi, etteivät olleet minulle niin tuttuja.
- Mikä täällä näin haisee? Olin itsekin tuntenut ellottavan hajun, mutta alkutohinassa en ollut pysähtynyt sen alkuperää ihmettelemään. Nyt heräsivät jo kaikkien sieraimet nuuhkimaan. - Tosiaan...! Helkkariko täällä oikein lemuaa? - Onko hevosten raatoja...? - Ei kun ihmisten! sanoi ranka olallaan telatien päähän tullut sotamies. - Koko rämeen reuna täynnä kaatuneita. Ovat jo niin pitkälle mätiä, että valuvat visvana. Mies pudotti rangan telalavan päähän ja jatkoi: - Vanhimmat ruumiit ovat maanneet tässä korvessa jo viikon verran...
Tämä osa Iijoki-sarjaa oli varsinainen ”pageturner”; eipä montaa päivää kulunut kun kirja oli luettu. Lukukokemusta himmensi vain ärsyttävät juonipaljastukset takakansitekstissä. Kuka idiootti niitä on kirjoittanut?
Jatkosodan hyökkäysvaihe alkaa voitokkaasti, mutta pian sotimisen todellisuus iskee päälle Karjalan korvessa, minkä Kallekin joutuu henkilökohtaisesti kokemaan. Väkevää tekstiä ja hirvittävien tapahtumien seikkaperäistä kuvausta.