Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla.

by Minna Harjula

"Terveyden jäljillä luo kokonaiskuvan suomalaisen terveyspolitiikan rakentumisesta 1900-luvulla. Teos jäsentää terveyspolitiikan pitkän linja kehityksen viiteen lähtökohdiltaan, perusteluiltaan ja painopisteeltään erilaiseen kauteen. Tutkimuksessa edetään 1900-luvun alun kulkutautiepidemioiden herättämästä hygieniakamppailusta rotuhygienian esiinnousuun ja 1940-luvun väestöpoliittiseen keskusteluun. Lisäksi tarkastellaan, kuinka 1960-luvun lopulla painopiste siirtyi terveyspalveluiden saatavuuden turvaamisesta terveyttä edistäviin yhteiskuntapoliittisiin ratkaisuihin. Osoittamalla, miten näkemykset terveydestä, terveysongelmista terveyden saavuttamisen keinoista sekä yksilön ja julkisen vallan vastuusta ovat muuttuneet, teos antaa historiallista perspektiiviä nykypäivän terveyskeskustelulle. – Mitkä sairaudet nimettiin kansantaudeiksi 1900-luvun alussa? – Miksi mielisairaalat nähtiin 1920- ja 1930-luvuilla kansan terveyden uhkaksi? – Miksi äitien ja lasten terveys nostettiin sodanjälkeisessä Suomessa painopistealueeksi? – Miten aikuisten miesten ennenaikaiset kuolemat kytkeytyivät terveyskeskusten perustamiseen? – Miksi terveyspalveluiden rakentamista arvosteltiin 1970-luvulla ”vuotavan veneen paikkailuksi”? Teos soveltuu sosiaali- ja terveysalan oppikirjaksi yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa sekä alan perusteokseksi kaikille terveyden ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneille." http://ekirjasto.kirjastot.fi

Unknown Binding

Published January 1, 2007

Reviews

[Juho Salo · Rating 4 out of 5]

(Teksti kirjoitettu alunperin koevastauksena:)

Minna Harjula (2015) kertoo suomalaisessa kansanterveyttä koskevassa diskursseissa keskeisenä tekijänä olleen työväenluokan (vasemmiston) ja keskiluokan (oikeiston) välinen keskustelu terveydestä ja terveyspalveluiden tuottamisesta sisällissodan jälkeisessä ympäristössä. Kiistakapuloina ovat olleet paitsi julkispalveluiden rahoitus, niin toiminnan taustalla oleva eriävä kokemusmaailma ja moraalinen kysymys siitä, tulisiko palveluita saada ilmaiseksi. Oman ongelmansa "kansan" ja yläluokan väliin toivat Euroopasta tulleet ajatukset rotuhygieniasta, jossa "huonorotuinen" korreloi köyhyyden, seksuaalisen vapautuneisuuden tai tai muun aikansa kristillisen moraalin vastaisena (työväenluokkaisena) toimintana, josta rangaistiin paitsi tietoisella syyllistämisellä, niin esimerkiksi poliisikontrollilla, steriloinneilla, asettamalla vähät ilmaiset sairauspaikat jopa vuosien jonojen taakse, tuomitsemalla väärästä käytöksestä mielisairaalaan, tai kansalaisoikeuksien (mm. äänestysoikeuden) menetyksellä köyhäinapuun turvauduttaessa. Työväenluokkainen suomalainen ei siis ollut kansalainen, vaan hallinto-alamainen.

1920-luvun alussa kantava diskurssi oli kansanterveys, jossa "kansa" nähtiin tarkoittavan työväenluokkaa, jota tuli valistaa hygieniasta sairauksien vähentämiseksi ja terveyden kohentamiseksi. Valistuksessa onnistuminen tarkoitti kansalle "kansalaisuuteen nousemista", yläluokkalaisen moraalin ja arvomaailman omaksumisena. Niin infrastruktruurin, rahan kuin hoitohenkilökunnan puutteessa valituksella ei kuitenkaan ollut paljoa tarttumakohtia. Tällöin terveyskasvatus jäi helposti kansan nöyryyttämisellä köyhäinavulla, sairaaloiden harvojen "ilmaispaikkojen" jonottamisella vuosien ajan, byrokratiaan alistumisella ja mahdollisesti jopa vankilaan tai mielisairaalaan lukitsemisella. Samanaikaisesti keskiluokka ja yläluokka olivat kontrollin ulkopuolella kyetessään rahalla ostamaan itselleen parempaa palvelua ja paikkoja erilaisten julkispalvelun jonojen ohitse. Oma lukunsa olivat vähävaraiset, jotka eivät olleet oikeutettuja köyhäinapuun tai ilmaispaikkoihin, mutteivät kyenneet myöskään ostamaan tietään jonon ohitse. Vähitellen kuitenkin heidätkin huomattiin.Heidän alkuperäinen unohtamisensa kuitenkin kertoi tavasta, jolla tietyt kansanosat olivat syrjäytyneet päätöksenteosta mm. sisällissodan jälkeensä jättämän holhoavan ja rankaisevan asenteen vuoksi.

1930-luvun lopussa ja varsinkin 1940-luvulla paine keskinäiseen riippuvuuteen kuitenkin kasvoi ja mahdollisuudet julkispalveluiden uudistukseen avautuivat SDP:n noustessa ensimmäistä kertaa enemmistöhallitukseen sitten sisällissodan. Tämä johti sairausvakuutukseen ja talvisodan hengen myötä myös muihin uudistuksiin, mm. lapsilisiin ja kolmannen sektorin toiminnasta alkunsa saaneeseen neuvolatoiminnan kunnallistamiseen. Käytäntöjä uudistettiin yhä enemmän universaalisuuden suuntaan ja kansalta vaadittua moraalia alettiin höllentää. Samalla julkispalveluiden ja -tukien käytön stigma alkoi vähetä ja niiden käyttö levisi kansankeskuudessa. Vauhti kiihtyi 1960-luvulle saavuttaessa, kun Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -kirja korosti talouden tarvitsevan jokaista suomalaista terveenä ja "täydessä potentiaalissa". Kirja asetti merkittäviä muutostarpeita julkispalveluille, jotka myös toteutuivat. 1970-luvulle tultaessa vastaava merkitys oli Marraskuun liikkeen vaatimilla muutoksilla, jonka myötä suomalaisista sosiaali- ja terveyspalvelut alkoivat lähestyä universalismia, vaikka esimerkiksi julkissairaaloiden tiloissa toimivat "yksityispraktiikat" olivat arkea vielä 2000-luvulle.

Siirtymä valistavasta yläluokasta ja kuuliaisesta "kansasta" yhteinäiseen Suomen kansalaisiin oli koko tarkastelujakson 1917 - 1980 kestänyt projekti, jonka päätepiste ei ollut vielä 1980-luvun alkuun mennessä tapahtunut. Vuosikymmenien saatossa kuitenkin kansalaisten kokemusmaailmat lähentyivät toisiaan Suomen rikastuessa, tasa-arvoistuessa ja sisällissodan haavojen parantuessa. Köyhäinapu muuttui hitaasti (alkaen sairasvakuutus 1937 ja 1940-luvun lapsilisistä) tasa-arvoiseksi hyvinvointiverkoksi, jonka palveluiden käyttö oli kaikkien kansalaisten oikeus. Suuri merkitys muutoksella oli toinen maailmansota, joka oli korostanut kansan yhtenäisyyttä. Sodan jälkeen myös rotuhygienia ja kansan nöyryyttäminen hitaasti unohtui (1970-luvulla mm. Marraskuun liikkeen ansiosta) ja 1980-luvulle tultaessa jatkuvan talouskasvun keskellä kansakunta oli lopulta lähes yksimielinen julkispuolen terveyden- ja sairaanhoidon jatkuvasta kehittämisestä universaaliin suuntaan. Samalla kansan luottamus terveys- ja sairauspalveluihin on kasvanut.