Poliitikon ja median välillä vallitsee kauhun tasapaino. Viestinnän koukerot hallitsevalle media on hyvä kumppani, mutta kokeneenkin kehäketun ura voi tuhoutua, jos ote lipeää julkisuuden pyörityksessä.
Mediapoliitikko käy käsiksi tuttujen suomalaispoliitikkojen viestintään. Se kertaa mediapelin säännöt ja tarkastelee median kasvanutta roolia sekä henkilökeskeisyyttä politiikassa. Joukkoviestinten valokeilassa yksityisestä tulee julkista puolisoja myöten. Poliitikko rakentaa imagoaan niin sanattomalla viestinnällään, käytöksellään, puheillaan kuin somepäivitysten sisällöilläänkin.
Teos auttaa myös kansalaista tunnistamaan aidot viestit epäaidoista. Vaalien alla repäisevät otsikot ja iskevät mainoslauseet voivat harhauttaa ja toisaalta tärkeät asiat jäädä huomiotta pelkän heikon esiintymisen vuoksi. Mediapolitiikassa kuulijan vastuu on suuri.
Hyvä katsaus tutkimukseen median ja politiikan yhteydestä ja muutoksista viime vuosikymmeninä. Jos haluat sen sijaan oppikirjaa miten politiikkaa voisi esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tehdä, ei tämä kirja välttämättä ole oikea. Jos sen sijaan haluat tutustua tutkimuksen tilaan, saattaa tämä kirja olla sopiva.
Professori Pekka Isotaluksen Mediapoliitikko-kirja on hyvin onnistunut ja antaa varsin perusteellisin kuvan nykypoliitikkojen ja median välisestä suhteesta. Kirja perustuu lukuisiin tekijän omiin ja muiden tekijöiden akateemisiin kansainvälisiin tutkimuksiin, joita kirjoittaja referoi esitellessään niin politiikan privatisoitumista, vaalikeskusteluita ja poliitikkojen viestintäosaamista. Lukuisat esimerkit meiltä ja maailmalta havainnollistavat hyvin, miten median ja varsinkin verkkomedian osaaminen ja hyödyntäminen korostuvat.
Kirjoittaja määrittelee käyttämänsä peruskäsitteet, joten lukijalta ei vaadita akateemista osaamista ja lukeneisuutta. Medioitumisen sanotaan olevan yhteiskunnallinen muutosprosessi, jossa mediasta on tullut erityisen vaikutusvaltainen yhteiskunnan osa-alue. Useimmat poliitikotkin tämän ovat huomanneet, ja muutamien esimerkkien ja tutkimusten avulla kuvataan tätä muutosprosessia tv-esiintymistaidoista toimia aktiivisesti ja osaavasti verkkoviestintäkanavilla imagonrakentamis- ja vaikuttamiskampanjoissa.
Rakenne on onnistunut, ja teos on jaettu muutamaan päälukuun, kuten Politiikan medioituminen, Politiikan henkilöityminen, Politiikan privatisoituminen, Poliitikon viestintäosaaminen, kunnes lopulta päästään nettiin ja tulevaisuuden arvuutteluun.
Mielestäni kirjan parasta antia ovat juuri privatisoitumisen ja viestintäosaaminen ruotiminen, sillä näitäkin alueita lähestytään tutkimusten ja tapausesimerkkien avulla. Onneksi käsittelytapa on irrallaan median mielipidevaikuttamisesta ja lähestymistapa on analyyttisen akateeminen. Onpa kansien väliin saatu muutamia ennakkotapauksiakin, kuten Ilkka Kanervan ja Johannan Tukiaisen tekstiviestikohu, joka oli ensimmäinen ministeriuran päättymisen aiheuttanut seksiskandaali, jollaista se tuskin olisi ollut edes länsinaapurissa.
Kaiken kaikkiaan Mediapoliitikkoa voi lämpimästi suositella omaa poliittista imagoaan suunnitteleville tai sitä pönkittäville, miksei myös politiikan mediaulottuvuuksista ja median toimintavoista kiinnostuneille kriittisille lukijoille.