Ruotsinsuomalainen Pekka palaa kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan etsimään lapsuutensa idylliä, entistä elämänriemun aikaa. Hän löytää iltahämärän kylän, josta ihmiset ovat kaikonneet kiiltävän perään. Jäljellä on vain jokunen vanhus, kylähullu ja viimeinen morsiuspari, sekin lapseton. Pekalla ei ole valittavana monta ratkaisua. Hän voi jäädä tai lähteä. Kumpikin tie näyttää vievän umpikujaan.
Kivenpyörittäjän kylä on romaani suomalaisen maaseudun totisesta ongelmasta, vaikka se lukiessa helposti unohtuukin. Turusmainen huumori, kuvauksen rehevä välittömyys ja ilottelu antaa näet kuolemallekin elämisen hahmon; lannistumaton koomikonsilmä ei salli apeutta, murre rehahtaa kuin kirjava hanurinsävel.
Harmittaa isosti. Odotin Kivenpyörittäjän kylä -kirjalta paljon ja monelta osin odotukset täyttyivät. Henkilöhahmot ovat epätodellisen todellisia ja hulvattoman hauskoja. Tarina on perisuomalainen, onnistuen silti yllättämään lukijansa. Huumorin lomassa on syvää pohdintaa maaseudun tilasta, ihmisyydestä ja läheisten ihmisten merkityksestä. Kaikilta osin, minun täytyisi pitää tästä kirjasta.
Mutta. Lauseet ovat pisimmillään puolen sivun mittaisia, eikä sivuilla ole välttämättä ainoatakaan sisennystä tai kappalejakoa. Paksua murretta on rasittavaa lukea ja yrittää ymmärtää. Kirjasinkoko on paikoitellen sietämättömän pientä ja sen jälkeen ladotaan kapitaaleilla. Kivenpyörittäjä on niin raskaasti luettava paketti, että lukemisen keskeyttäminen oli mielessä läpi kirjan.
Look man… I know it’s a classic… but it was just too jarring for me. I liked how it was a window into the Finland of it’s time but man keep it together don’t go telling me shit I don’t need to know