What do you think?
Rate this book
Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään
288 pages, Hardcover
First published January 1, 2023
1 person is currently reading
7 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 of 1 review
October 29, 2025
Kun varhaisteininä 1980-luvun lopulla hurahdin tähtitieteeseen, Heikki Ojan kirjoittamat ja toimittamat erinomaiset kirjat olivat kovassa käytössä. On erittäin todennäköistä, että ilman hänen työtään osaavana ja ahkerana kansanvalistajana ei minusta koskaan olisi planeettageologia tullut. Parasta tietenkin on, että monesti palkittu Oja ei ole missään vaiheessa lopettanut yleistajuisten kirjojensa tekemistä. Hänen uutukaisensa Tähtitieteen sankareita onkin taattua, suomalaisille jo 70-luvulla tutuksi tullutta laatua.
Nykyisin tavataan usein korostaa, että tiede on prosessi, jonka tekemiseen osallistuu lukematon määrä ihmisiä, ja että jonkun yksittäisen ihmisen tai työryhmän tekemä löytö tai keksintö olisi tehty pian jonkun muunkin toimesta. Etenkin kirjansa loppupuolella myös Oja tuo esiin sen, että varsinkin erittäin isoja kysymyksiä selvittelevä tutkimus on nykyisin kutakuinkin teollista toimintaa. Siksi onkin minusta niin hienoa, että Oja kirjassaan pistää retrovaihteen silmään ja ihan rehellisesti fanittaa niitä ihmisiä, jotka hänen mielestään ovat erittäin merkittävästi edistäneet tähtitiedettä.
Kirja alkaa Isaac Newtonista ja etenee suurin piirtein kronologisesti FAST-radioteleskoopin kehittäneeseen Nan Rendongiin. Lyhyitä, yleensä viidestä kuuteen sivua pitkiä kuvitettuja lukuja on 42. Tietenkin niitä on 42, sillä Oja on vanha scifi-fani ja palkittu scifi-kirjailija ja sitäpaitsi hän naureskelee kirjansa sivuilla vanhoille tähtitieteilijöille, jotka hurahtavat numerologiaan. Tästä piilotetusta itseironiasta tulee ehdottomasti plussaa.
Koska kirjan nimi on Tähtitieteen sankareita eikä Tähtitieteen sankarit, ei lukijalla näin ollen ole oikeastaan vara valittaa Ojan valinnoista: sankareita on muitakin, ja syystä tai toisesta Oja päätyi tässä kirjassa näihin. En siis urputa, mutta totean vain, että parin–kolmen oleellisen kreikkalaisen poisjättämisen voin kyllä hyvin ymmärtää, mutta Kopernikuksen, Brahen, Keplerin ja Galilein sivuuttaminen Newtonin kustannuksella on, no, mielenkiintoinen päätös. Toisaalta mukana on vaikkapa Frank Drake, jota Oja tietysti myös fanittaa, hän kun tykkää SETIstä (niin toki minäkin). SETI ei kuitenkaan ole kuuteenkymmeneen vuoteen saavuttanut yhtään mitään, eikä välttämättä saavuta jatkossakaan: ”etsintäohjelmilla ei koskaan löydetä vastausta vieraan elämän esiintymiseen”, kuten Oja kirjassa (s. 151) itse veikkailee. Sankarien joukkoon Oja laskee myös Carl Saganin, mutta ei suinkaan siksi, että hän oli erittäin pätevä planeettatutkija, vaan siksi, että hän oli niin hyvä tähtitieteen popularisoija. Se on tietysti ihan kelpo peruste.
Ojan kirjassa ”tähtitiede” on sitä ihan oikeaa tähtitiedettä eikä mitään joutavaa näpertelyä tässä omassa pikku aurinkokunnassamme. Niinpä Halleyn, Herschelin ja Laplacen jälkeen aurinkokuntaan palataan vasta 1990-luvun alkupuolella, kun David Jewitt ja Jane Luu löysivät ensimmäisen Kuiperin vyöhykkeen kappaleen (Plutoa ja Charonia kun ei tuota ennen pidetty osana Kuiperin vyöhykettä). Tämä on tietysti kaikin puolin OK, koska kovin erilaisia aloja oikea tähtitiede ja geotieteistä ammentava planeettatutkimus ovatkin, mutta tavallaan tämä on myös hieman sääli, sillä jos Heikki Oja ei kerro suomalaisille aurinkokuntatutkimuksen pioneereista, ei sitä tee kukaan muukaan.
Ojan tekstiin on vanhemmiten ilmestynyt jännä piirre: hän pistää itseään enemmän mukaan. Tämä on minusta ehdottomasti paikallaan ja on vain hyvä, että Oja silloin tällöin tuo esiin omia mielipiteitään elävöittämään tekstiä. Tällainen keski-ikäinen miesoletettu esimerkiksi naureskeli partaansa, kun Oja kuittaili ylenpalttisesta poliittisesta korrektiudesta tähtien spektriluokittelusta (OBAFGKM) puhuessaan: ”Aikaisemmat opiskelijaskupolvet oppivat järjestyksen sovinistisesta lorusta Oh Be A Fine Girl Kiss Me, mutta tämä saattaa olla jo nykyään kiellettyjen lauseiden listalla.” Kun olen itse aiheesta muutamia luentoja pitänyt, olen vetänyt sen muodossa Oh Be A Fine Guy Kiss Me, ja siis en guyn binäärisessä merkityksessä vaan sellaisessa Hi guys! -tyyppisessä merkityksessä. No, eihän sekään tietysti tuota muistisääntöä hyväksyttäväksi tee vaikka sovinismin poistaakin.
Kuten aina ennenkin, Ojan teksti on erittäin selkeää ja helposti luettavaa. Teksti on myös oikoluettua (Oja varmasti osaa sen erinomaisesti itsekin, mutta saa myös vaimoltaan, Tähdet ja Avaruus -lehdessä Ojan työparina toimitussihteerinä pitkään toimineelta Arja Latvalalta siihen erittäin ammattitaitoista apua), mikä on nykypäivänä aina erityinen ja valitettavan harvinainen ilo. Taisin löytää kirjasta peräti yhden lyöntivirheen. Lisäksi ilmaus (s. 169) ”opiskeli Manitoban yliopistossa kotikaupungissaan Kanadassa”, on aika erikoinen, vaikkei se sinänsä väärin olekaan. Hakemistosta annan aina plussaa. Hieman autopilotilla Oja tuntui olevan kirjan keskivaiheilla ja lopulla, kun suunnilleen samassa kohdassa lukua piti aina olla melkoisen irrallinen virke siitä, kuinka monta lasta kyseessä olevalla tutkijalla sattui olemaan.
Asiavirheeksi tulkittavia kohtia löysin muistaakseni yhden. Sivun 112 lopussa Oja väittää, että ”maapallolle on satanut ja sataa jatkuvasti paljon meteoriitteja esimerkiksi Kuusta, Marsista ja Venuksesta”. Kyllä, Kuu- ja Mars-meteoriittien lisäksi Venuksesta peräisin olevia meteoriitteja varmasti on Maahan tullut. Niitä ei vain ole tunnistettu ainuttakaan, eikä edes vakavasti otettavia ehdotuksia ole tehty. Venus muodostaa sisemmän aurinkokunnan toiseksi syvimmän painovoimakaivon, ja sitäpaitsi Venuksella on järisyttävän paksu kaasukehä, joka tekee meteoriittien sinkoamisen Venuksen pinnalta hyvin hankalaksi muihin maankaltaisiin planeettoihin verrattuna. Esimerkiksi käytännössä kaasukehättömästä Merkuriuksesta mahdollisesti peräisin olevat meteoriitit ovat paljon merkittävämpi tieteellisen spekuloinnin aihe kuin Venuksen hypoteettiset meteoriitit.
Koska kirjan luvut ovat niin lyhyitä, järin syvälle yhdenkään tutkijan elämänvaiheisiin tai tutkimusryhmän keskeisiin tuloksiin ei mennä. Jos siis on vähänkään perehtynyt tähtitieteen historiaan, kirjan alkuosassa ei ole oikeastaan mitään uutta. Vasta-alkajalle tämäkin osio tietenkin toimii varmasti erinomaisesti. Luvut ovat myös niin lyhyitä, että monet nykymaailman keskittymiskyvyttömätkin kyennevät ne lukemaan. Ne voi myös enimmäkseen lukea riippumatta muista luvuista.
Itselleni parasta kirjassa oli suunnilleen viimeinen neljännes, kun käsiteltiin niin tuoretta historiaa, ettei siitä ole juurikaan varsinaista historiankirjoitusta ollut saatavilla, vallankaan suomeksi. Jos ja kun joskus myöhemmin pitää tarkistaa, kuka vaikkapa Riccardo Giacconi oikein olikaan (röntgentähtitieteen pioneeri), ei tarvitse tyytyä pelkkään Wikipediaan ja googlailuun, vaan voi napata hyllystä Tähtitieteen sankareita.
Tähtitieteen sankareita on oivallinen lisä Heikki Ojan ennestäänkin huikeaan tuotantoon. Oikeastaan ainoa tuntemani suomenkielinen kirja, joka vähänkään sitä muistuttaa, on Dennis Overbyen erinomainen Kosmoksen yksinäiset 1990-luvulta (Tuolloin vielä iso kustantamo, tässä tapauksessa Otava, tohti julkaista kovakantisen kirjan tähtitieteestä. Oi niitä aikoja...). Jos siis tähtitieteen historia yhtään kiinnostaa, kannattaa Tähtitieteen sankareita vähintään lukea, mieluummin ostaa omaan hyllyyn.
Summa summarum: Heikki Oja on edelleen ehdottomasti yksi minun tähtitieteen sankareistani.
4+/5
Nykyisin tavataan usein korostaa, että tiede on prosessi, jonka tekemiseen osallistuu lukematon määrä ihmisiä, ja että jonkun yksittäisen ihmisen tai työryhmän tekemä löytö tai keksintö olisi tehty pian jonkun muunkin toimesta. Etenkin kirjansa loppupuolella myös Oja tuo esiin sen, että varsinkin erittäin isoja kysymyksiä selvittelevä tutkimus on nykyisin kutakuinkin teollista toimintaa. Siksi onkin minusta niin hienoa, että Oja kirjassaan pistää retrovaihteen silmään ja ihan rehellisesti fanittaa niitä ihmisiä, jotka hänen mielestään ovat erittäin merkittävästi edistäneet tähtitiedettä.
Kirja alkaa Isaac Newtonista ja etenee suurin piirtein kronologisesti FAST-radioteleskoopin kehittäneeseen Nan Rendongiin. Lyhyitä, yleensä viidestä kuuteen sivua pitkiä kuvitettuja lukuja on 42. Tietenkin niitä on 42, sillä Oja on vanha scifi-fani ja palkittu scifi-kirjailija ja sitäpaitsi hän naureskelee kirjansa sivuilla vanhoille tähtitieteilijöille, jotka hurahtavat numerologiaan. Tästä piilotetusta itseironiasta tulee ehdottomasti plussaa.
Koska kirjan nimi on Tähtitieteen sankareita eikä Tähtitieteen sankarit, ei lukijalla näin ollen ole oikeastaan vara valittaa Ojan valinnoista: sankareita on muitakin, ja syystä tai toisesta Oja päätyi tässä kirjassa näihin. En siis urputa, mutta totean vain, että parin–kolmen oleellisen kreikkalaisen poisjättämisen voin kyllä hyvin ymmärtää, mutta Kopernikuksen, Brahen, Keplerin ja Galilein sivuuttaminen Newtonin kustannuksella on, no, mielenkiintoinen päätös. Toisaalta mukana on vaikkapa Frank Drake, jota Oja tietysti myös fanittaa, hän kun tykkää SETIstä (niin toki minäkin). SETI ei kuitenkaan ole kuuteenkymmeneen vuoteen saavuttanut yhtään mitään, eikä välttämättä saavuta jatkossakaan: ”etsintäohjelmilla ei koskaan löydetä vastausta vieraan elämän esiintymiseen”, kuten Oja kirjassa (s. 151) itse veikkailee. Sankarien joukkoon Oja laskee myös Carl Saganin, mutta ei suinkaan siksi, että hän oli erittäin pätevä planeettatutkija, vaan siksi, että hän oli niin hyvä tähtitieteen popularisoija. Se on tietysti ihan kelpo peruste.
Ojan kirjassa ”tähtitiede” on sitä ihan oikeaa tähtitiedettä eikä mitään joutavaa näpertelyä tässä omassa pikku aurinkokunnassamme. Niinpä Halleyn, Herschelin ja Laplacen jälkeen aurinkokuntaan palataan vasta 1990-luvun alkupuolella, kun David Jewitt ja Jane Luu löysivät ensimmäisen Kuiperin vyöhykkeen kappaleen (Plutoa ja Charonia kun ei tuota ennen pidetty osana Kuiperin vyöhykettä). Tämä on tietysti kaikin puolin OK, koska kovin erilaisia aloja oikea tähtitiede ja geotieteistä ammentava planeettatutkimus ovatkin, mutta tavallaan tämä on myös hieman sääli, sillä jos Heikki Oja ei kerro suomalaisille aurinkokuntatutkimuksen pioneereista, ei sitä tee kukaan muukaan.
Ojan tekstiin on vanhemmiten ilmestynyt jännä piirre: hän pistää itseään enemmän mukaan. Tämä on minusta ehdottomasti paikallaan ja on vain hyvä, että Oja silloin tällöin tuo esiin omia mielipiteitään elävöittämään tekstiä. Tällainen keski-ikäinen miesoletettu esimerkiksi naureskeli partaansa, kun Oja kuittaili ylenpalttisesta poliittisesta korrektiudesta tähtien spektriluokittelusta (OBAFGKM) puhuessaan: ”Aikaisemmat opiskelijaskupolvet oppivat järjestyksen sovinistisesta lorusta Oh Be A Fine Girl Kiss Me, mutta tämä saattaa olla jo nykyään kiellettyjen lauseiden listalla.” Kun olen itse aiheesta muutamia luentoja pitänyt, olen vetänyt sen muodossa Oh Be A Fine Guy Kiss Me, ja siis en guyn binäärisessä merkityksessä vaan sellaisessa Hi guys! -tyyppisessä merkityksessä. No, eihän sekään tietysti tuota muistisääntöä hyväksyttäväksi tee vaikka sovinismin poistaakin.
Kuten aina ennenkin, Ojan teksti on erittäin selkeää ja helposti luettavaa. Teksti on myös oikoluettua (Oja varmasti osaa sen erinomaisesti itsekin, mutta saa myös vaimoltaan, Tähdet ja Avaruus -lehdessä Ojan työparina toimitussihteerinä pitkään toimineelta Arja Latvalalta siihen erittäin ammattitaitoista apua), mikä on nykypäivänä aina erityinen ja valitettavan harvinainen ilo. Taisin löytää kirjasta peräti yhden lyöntivirheen. Lisäksi ilmaus (s. 169) ”opiskeli Manitoban yliopistossa kotikaupungissaan Kanadassa”, on aika erikoinen, vaikkei se sinänsä väärin olekaan. Hakemistosta annan aina plussaa. Hieman autopilotilla Oja tuntui olevan kirjan keskivaiheilla ja lopulla, kun suunnilleen samassa kohdassa lukua piti aina olla melkoisen irrallinen virke siitä, kuinka monta lasta kyseessä olevalla tutkijalla sattui olemaan.
Asiavirheeksi tulkittavia kohtia löysin muistaakseni yhden. Sivun 112 lopussa Oja väittää, että ”maapallolle on satanut ja sataa jatkuvasti paljon meteoriitteja esimerkiksi Kuusta, Marsista ja Venuksesta”. Kyllä, Kuu- ja Mars-meteoriittien lisäksi Venuksesta peräisin olevia meteoriitteja varmasti on Maahan tullut. Niitä ei vain ole tunnistettu ainuttakaan, eikä edes vakavasti otettavia ehdotuksia ole tehty. Venus muodostaa sisemmän aurinkokunnan toiseksi syvimmän painovoimakaivon, ja sitäpaitsi Venuksella on järisyttävän paksu kaasukehä, joka tekee meteoriittien sinkoamisen Venuksen pinnalta hyvin hankalaksi muihin maankaltaisiin planeettoihin verrattuna. Esimerkiksi käytännössä kaasukehättömästä Merkuriuksesta mahdollisesti peräisin olevat meteoriitit ovat paljon merkittävämpi tieteellisen spekuloinnin aihe kuin Venuksen hypoteettiset meteoriitit.
Koska kirjan luvut ovat niin lyhyitä, järin syvälle yhdenkään tutkijan elämänvaiheisiin tai tutkimusryhmän keskeisiin tuloksiin ei mennä. Jos siis on vähänkään perehtynyt tähtitieteen historiaan, kirjan alkuosassa ei ole oikeastaan mitään uutta. Vasta-alkajalle tämäkin osio tietenkin toimii varmasti erinomaisesti. Luvut ovat myös niin lyhyitä, että monet nykymaailman keskittymiskyvyttömätkin kyennevät ne lukemaan. Ne voi myös enimmäkseen lukea riippumatta muista luvuista.
Itselleni parasta kirjassa oli suunnilleen viimeinen neljännes, kun käsiteltiin niin tuoretta historiaa, ettei siitä ole juurikaan varsinaista historiankirjoitusta ollut saatavilla, vallankaan suomeksi. Jos ja kun joskus myöhemmin pitää tarkistaa, kuka vaikkapa Riccardo Giacconi oikein olikaan (röntgentähtitieteen pioneeri), ei tarvitse tyytyä pelkkään Wikipediaan ja googlailuun, vaan voi napata hyllystä Tähtitieteen sankareita.
Tähtitieteen sankareita on oivallinen lisä Heikki Ojan ennestäänkin huikeaan tuotantoon. Oikeastaan ainoa tuntemani suomenkielinen kirja, joka vähänkään sitä muistuttaa, on Dennis Overbyen erinomainen Kosmoksen yksinäiset 1990-luvulta (Tuolloin vielä iso kustantamo, tässä tapauksessa Otava, tohti julkaista kovakantisen kirjan tähtitieteestä. Oi niitä aikoja...). Jos siis tähtitieteen historia yhtään kiinnostaa, kannattaa Tähtitieteen sankareita vähintään lukea, mieluummin ostaa omaan hyllyyn.
Summa summarum: Heikki Oja on edelleen ehdottomasti yksi minun tähtitieteen sankareistani.
4+/5
Displaying 1 of 1 review