Tuomas Nevanlinna osoittaa, että kuninkuus on yhä läsnä nykyajassa, mutta verhoutuneena moneen kaapuun, joiden alta emme sitä heti tunnista. Nykypäivän kuninkuutta ilmaisevat esimerkiksi presidentti ja julkkikset. Edustavatko asiantuntijat uutta kuninkuuden muotoa? Entä onko nykyinen kriisilakien aikakausi oire suvereenisuuden vaarallisempien muotojen paluusta? Nevanlinna kuvaa kirjassaan sekä kuninkuuden yleistä rakennetta että sen erilaisia historiallisia muotoja.
Paikoin todella oivaltavaa tekstiä, mutta valitettavasti kokonaisuus ei oikein nivoutunut yhteen itselleni. Alun girardilaisista pohdinnoista edetään sujuvasti kirjailijan henkilökohtaisen, todella omituisen uskontosuhteen käsittelyyn. Jonkinlaista heideggeriläisen "kutsun" idean sävyttämää luterilaisuuden jälkeistä sekulaaria kulttuurikristillisyyttä, joka ei kuitenkaan ole ateismia, koska ei haluta assosioitua epäcooleihin fedoratyyppeihin. Siinä kohtaa löydetään juutalainen ääriapofaattinen monoteismi pakokeinoksi ja esitetään pakolliset naureskelut kultaisen leikkauksen romantisoijille sun muille noloille hörhöille. Kirjan oivallukset jäävät yksittäisiksi helmiksi, eikä kirjaa ole edes pelastamassa aforistinen runollisuus, jota voisi tällaiselta rönsyilyltä edellyttää - tyyli on kouluesseen ja pakinan laiskanpulskeaa välimaastoa. Kirjan antropologiset teesit eivät yllä sen platonisen huomion tasolle, että jokainen ihminen kantaa sisällään kaupunkia - sen sijaan kaikki selitetään yhteisön vääjäämättömänä dynamiikkana. Kyseenalaiseksi jää, miksi puhtaan käytännöllinen yhteisö tarvitsisi jumal-tai kuningashahmoja: kokemuksen tasolla sen jäsenillä ei olisi tarvetta näyttäytyä ulkopuoliselle tarkastelijalle yhtenäisinä, sen enempää kuin limasienet tarvitsevat jumalia ratkaistakseen monimutkaisia ongelmia.