Ulla-Lena Lundberg on syntynyt Kökarissa ja asuu nykyisin Porvoossa. Jo 15-vuotiaana debytoinut Lundberg on julkaissut lähes kaksikymmentä kirjaa: runoja, raportteja, matkakertomuksia ja romaaneja. Hänet on palkittu moneen kertaan; hän on mm. saanut kahdesti valtion kirjallisuuspalkinnon, ollut neljä kertaa Finlandia-ehdokkaana ja Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana ja saanut Ruotsin Akatemian Finland-palkinnon, Gummeruksen Kaarlen palkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin. Vuonna 1993 hänet nimitettiin taiteilijaprofessoriksi sekä Åbo Akademin kunniatohtoriksi. Lundberg voitti vuoden 2012 Finlandia-palkinnon romaanillaan Jää.
Varsin eksoottinen miljöö tässä kirjassa, Kalaharin autiomaan kuvailu oli niin aitoa, ettei uskoisi suomalaisen kirjailijan kirjoittamaksi kirjaksi. Kolmen ihmisen, kaappaajan ja hänen kahden panttivankinsa, keskinäisten suhteiden kuvaus oli mielenkiintoista luettavaa. Ruotsalaisantropologi Klara oli hahmoista suosikkini, ihastuttava nainen.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-1985: 18/18) (1986: 8/10) 1987: 9/10 1984-2022: 35/262
4+/5. Tämä on virkistävä romaani jo siksi, että se on suomalainen, mutta tapahtumapaikkana on Kalaharin autiomaa Afrikassa ja henkilöhahmoissa ja viittauksissakin Suomi loistaa poissaolollaan (ruotsalainen henkilöhahmo sitten kyllä löytyykin ja myös runsaat viittaukset länsinaapuriin). Ehkä annoin vähän ekstraa tästä Suomi-kytköksen puuttumisesta? Alku oli mielestäni erittäin vahva, ja mietinkin, että olisiko Lundbergin pitänyt saada Finlandiansa ja tuolloin, mutta romaani sitten loppua kohti vähän tavanomaistui ja hienosti luotu jännitekin vähän laukesi.
Kalaharin hiekkaa. Tämä jäi ja jää lukematta. (Täältä muuten puuttuu sellainen vaihtoehto, esim. "tried and do not want to read"). En päässyt tämän makuun laisinkaan. Henkilöt ja dialogi tuntuivat teennäisiltä, hortoilu aavikolla ei kiinnostanut.