Suomalainen lukupiiri discussion

Tuulen viemää
This topic is about Tuulen viemää
22 views
Kirjakeskustelut > Tuulen viemää, kirja 2 (spoilereita)

Comments Showing 1-10 of 10 (10 new)    post a comment »
dateDown arrow    newest »

message 1: by Tytti, The Head Honcho (new) - rated it 5 stars

Tytti | 2539 comments Tässä ketjussa voi keskustella koko teoksesta, myös sen toisesta kirjasta ja neljännestä osasta eteenpäin.


message 2: by Annamariah, Lukupiirinpyörittäjä (new) - rated it 4 stars

Annamariah | 1764 comments Sain juuri neljännen osan luettua, eli toinen kirja on nyt reilusti yli puolivälissä. Tykkään siitä, että sota päättyi ensimmäisen kirjan lopussa ja koko teoksen toinen puolisko käsittelee sodan jälkimaininkeja ja jälleenrakennuksen aikaa.

Kirjan edetessä kaikkitietävän kertojan asenteellisuus on kyllä alkanut vähän häiritä. Ku Klux Klanin toimintakin esitetään suorastaan sankarillisessa valossa. Konfederaatin romantisointi ja jenkkien demonisointi menee välillä niin yli, että ihan puistattaa. Väinö Linnan sisällissotakuvauksessa on paljon enemmän harmaan sävyjä, vaikka Suomen sisällissodasta oli kirjoitushetkellä "vasta" 40 vuotta. Mitchell kirjoitti romaaninsa sen verran kauemmin (70 vuotta) Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen, että olisin odottanut hieman objektiivisempaa kerrontaa.


message 3: by Tytti, The Head Honcho (new) - rated it 5 stars

Tytti | 2539 comments Siitä on kyllä kauan, kun olen lähemmin perehtynyt tuon aikakauden historiaan, mutta muistelisin, että etelävaltioita taidettiin kyllä rangaista aika kovalla kädellä sodan jälkeen, varsinkin taloudellisesti ja myös poliittisestikin, että sikäli kyllä ymmärtää vihan jenkkejä kohtaan. Suomessahan puolestaan hyvin nopeasti yritettiin yhdistää kansa ja korjata epäkohtia, ja Linnan kirjoittaessa trilogiaa toinen maailmansota oli ikään kuin jo haudannut pahimmat muistot alleen, kun taas Yhdysvalloissa haavat olivat vielä auki, koska asioille ei ollut tehty mitään, ja Etelä taitaa vieläkin olla köyhempi.

Useinhan näissä ei niinkään se ajan kuluminen ole määräävä tekijä, vaan se, miten asia on käsitelty sen jälkeen. Ja jos sitä ei ole käsitelty tai tilannetta jotenkin vielä pahennetaan, niin se myöskin pysyy mielessä paremmin loukkauksena. Jälleenrakennusaikaa voisi ehkä verrata paremmin siihen, miten Saksaa rangaistiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja mitä siitä sitten koitui. Eikä siitä nyt niin kauan ole, kun kerran (Yhdysvaltain) sisällissodan veteraanien lapsiakin on vielä elossa... (Samaten Yhdysvaltain 10. presidentin pojanpojat ovat vielä elossa, oli siis pressana jo ennen sotaa.)


message 4: by Annamariah, Lukupiirinpyörittäjä (new) - rated it 4 stars

Annamariah | 1764 comments Tuo on kyllä yksi pointti, Suomi on selvinnyt sisällissodan traumoista hämmästyttävän hyvin. Etelävaltioiden talous kärsi sodasta pahasti, eikä ole koskaan noussut entiseen kukoistukseensa. Toisaalta tuo koko vauraus perustui orjuudelle...

Yhdysvaltain sisällissodan veteraanien lapsia vielä elossa? Ovat nuo miehet mahtaneet saada lapsensa vanhoina, kun sota päättyi kuitenkin jo 1865 ja maailman vanhimmat ihmiset ovat kaikki syntyneet 1900-luvulla. No, tulihan presidentistämmekin juuri taas isä, joten ei se mahdotonta ole :D

Mutta Mitchellin käsitys orjuudesta on kyllä mielenkiintoinen. Kertojan mukaan kaikki orjat olivat onnellisia, heitä hoivattiin kuin perheenjäseniä eikä ketään koskaan piesty eikä karkureita jahdattu. Ongelmat alkoivat vasta sitten, kun jenkit tulivat kiihottamaan näitä lapsenkaltaisia olentoja kapinaan ja täyttämään heidän poloiset päänsä pahoilla ajatuksilla.

"Entiset peltotyöläiset huomasivat nyt yht'äkkiä kohonneensa vallan kukkuloille Vapautettujen toimistoa johtavien häikäilemättömien seikkailijoitten avustamina ja pohjoisvaltiolaisten uskonnollista kiihkomielisyyttä lähentelevän vihan yllyttäminä. Tässä uudessa asemassaan he käyttäytyivät kuten heikkoälyisiltä ihmisiltä odottaa sopikin. He riehuivat, joko hurjasta hävittämisen riemusta tai suoranaisesta tyhmyydestä, kuin apinat tai pienet lapset, jotka on päästetty valloilleen aarteisen pariin, joiden arvo käy aivan yli heidän ymmärryksensä."

Löysin muuten e-kirjastosta sisällissotaan sijoittuvan historiallisen rakkausromaanin An Extraordinary Union, jonka sankaritar on entinen orja ja toimii pohjoisen vakoojana. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista lukea samoista tapahtumista toisesta näkökulmasta.


message 5: by Annamariah, Lukupiirinpyörittäjä (new) - rated it 4 stars

Annamariah | 1764 comments Sain kirjan eilen loppuun. (view spoiler) ja mielenkiintoni jaksoi pysyä yllä sen verran hyvin näin pitkän kirjan ajan, että annoin sille neljä tähteä kertojan asenteellisuusesta ja epämiellyttävistä päähenkilöistä huolimatta.

Mulla on kotona myös kirpparilta halvalla löytynyt Alexandra Ripleyn Scarlett - pitänee lukea se vielä tämän vuoden puolella, alkuperäinen kirja kun loppuu sen verran "kesken".


Desertorum | 1175 comments Minulta löytyisi myös tuo Scarlett hyllystä mutta jotenkin en ole ollut kovin innostunut siitä...


message 7: by Aaro (last edited Jul 22, 2018 07:08AM) (new) - rated it 3 stars

Aaro Salosensaari (aqsalose) | 83 comments Sain tänään luettua. Minkäänlaisen arvion antaminen on vaikeaa, mutta alla päällimmäisiä ajatuksia:

(view spoiler)


Useinhan näissä ei niinkään se ajan kuluminen ole määräävä tekijä, vaan se, miten asia on käsitelty sen jälkeen. Ja jos sitä ei ole käsitelty tai tilannetta jotenkin vielä pahennetaan, niin se myöskin pysyy mielessä paremmin loukkauksena. Jälleenrakennusaikaa voisi ehkä verrata paremmin siihen, miten Saksaa rangaistiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja mitä siitä sitten koitui.


Tuo on varmaan ihan totta, mutta sitten vielä pitää vielä huomata ettei amerikkalaisten sisällissodassa ollut kyse pelkästään poliittisesta erimielisyydestä vain etenkin Etelän valkoisen yläluokan kannalta koko yhteiskunta- ellei maailmanjärjestyksen haastamisesta, ja Mitchellin kirjasta voi lukea että vaikka sota hävittiin, maailmankuva säilyi. Rekonstruktio-ajan lopettamisen jälkeen seuraavan kerran orjien / heidän jälkeläistenstä väestönosa sai pysyvää oikeusturvaa ja poliittisia oikeuksia 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen myötä.

Enkä sanoisi että Suomen sisällissotaa oikeasti käsiteltiin sen paremmin, meillähän sodan jälkeen teloitettiin ja kuoli/tapettiin nälkään suhteellisesti valtava määrä ihmisiä ja noita sotasurmia tongittiin esillle vasta kun tekijät olivat itse haudan levossa. Rehellisen kuvauksen Viipurin vapautuksen väkivallanteoista taisi kirjoittaa kaiketi vasta Teemu Keskisarja melko äskettäin, ja keskustelun aloittaminen Mannerheimin roolista ja vastuusta vuoden 1918 tapahtumissa on varmin tapa aloittaa ankara poliittinen somemyrsky. Itse epäilen että meillä on vain etuna että rajalinjat vedettiin poliittisten mielipiteiden ja taloudellisen yhteiskuntaluokan kautta ja ne ovat olleet helpompia haalistumaan 1900-luvulla tapahtuneiden sosiaalisten ja taloudellisten muutosten myötä kuin esimerkiksi Georgian osavaltion "kansallisidentiteetti" tai orjuutettujen ihmisten jälkeläisten ihonväriin perustava jaottelu. Suomessa sillä oliko isoisoisän isä punaisten vai valkoisten puolella ei ole välttämättä suurtakaan koettua merkitystä oman taloudellisen tai sosiaalisen asemasi kannalta, ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen poliittiset identiteetitkin ovat haalistuneet tarpeeksi.


message 8: by Annamariah, Lukupiirinpyörittäjä (last edited Jul 31, 2018 12:49PM) (new) - rated it 4 stars

Annamariah | 1764 comments Aaro wrote: "Ja olin hieman yllättänyt siitä että kirjalla jolla on näinkin kuuluisa maine "romanttisen" kirjallisuuden klassikkona kertoo sarjasta aivan tyystin dysfunktionaalisia parisuhteita joissa on vaikea nähdä mitään kadehdittavaa tai edes sellaista 'traagista rakkaustarinaa against all odds hulluksi tulleessa maailmassa'."

En mäkään tätä kyllä miksikään rakkausromaaniksi luokittelisi, vaikka monet tuntuvat pitävän tarinaa varsin romanttisena. (Humiseva harjukin on rakkausromaanimpi, vaikka siitäkin on kyllä mielestäni romantiikka kaukana :D) Mielestäni tämä kirja on (jokseenkin puolueellinen) historiallinen romaani, jonka pääteemana on selviytyminen sodan ja muuttuvan yhteiskunnan myllerryksissä.

Luin Wikipediasta, että Mitchellin KKK-kuvaukset pohjautuvat pitkälti Thomas Dixonin kirjoihin (mm. The Clansman: An Historical Romance Of The Ku Klux Klan). Ylipäätään oli kai enemmän kyse tietämättömyydestä ja jo äidinmaidossa imetyistä ennakkoluuloista kuin tahallisesta tosiasioiden vääristelystä - ainakin toivottavasti.

Alussa ajattelin, että kertoja vain kuvaa yleisesti etelässä vallinneita asenteita, mutta niin monessa kohtaa sävy on selkeästi "näin asiat ovat" eikä vain "näin ajateltiin", ettei kirjan rasistisuudesta pääse yli eikä ympäri.


message 9: by Tiia (last edited Aug 07, 2018 11:28AM) (new) - rated it 2 stars

Tiia | 258 comments Tuo asenteellisuus oli minustakin alusta saakka teoksessa mukana ja teki jo alkupuolesta raskasta luettavaa.

Koko kirjan ensimmäinen kolmannes oli minulle jotenkin jähmeä edetä, kun ei ollut selkeän vahvaa hahmoa johon tarttua (kaikkia vähäteltiin). Toinen kolmannes oli jo tarinoivampaa ja kolmas kolmannes imaisi niin mukaansa että loppusuora tuli luettua hyvinkin nopeasti.

Minulle kirja olisi ollut parempi, jos ydin olisikin ollut tämä viimeinen kolmannes ja sen lomaan ripoteltuna muistelmia ja takaumia. Viimeisellä puoliskolla vasta vanha kaarti verevöityi ja miehilläkin alkoi olla omia luonteenilmauksiaan. Tosin tarkemmat luonnekuvaukset sitten saivat aikaan tekstin sisäisiä ristiriitaisuuksia, kuten että kertojan mukaan Melly ei koskaan uskaltanut korottaa ääntään ja “pelkäsi vanhojen rouvien arvostelua” - vaikka minusta se oli hänen vahvin piirteensä, miten tiukasti hän piti kiinni siitä mihin uskoi eikä välittänyt lainkaan muiden mielipiteistä. Myös maininta, että Pitty “ei eläissään ollut tehnyt mitään päätöksiä”, vaikka juuri hänen päätöksistään Scarlettinkin asumisvalinnat määräytyivät halki tarinan. Se, että hahmot eivät olisi eheitä, olisi yksi juttu. Mutta se, että kirjailija ei itsekään tuntunut ymmärtävän hahmojensa mielenlaatua, sai pohtimaan että miten paljon tarina oli hänen omaansa ja miten paljon tosiaan hän oli vain kerännyt kertomuksia vanhasta ajasta koittaen koostaa niistä yhtenäistä teosta.


Noora | 884 comments Nyt on vihdoinkin luettu Tuulen Viemää ja siihen meni todella kauan, yli kuukausi, vaikka lukuaikana olin enemmän lomalla kuin töissä. Noh olihan siinä sivuja melkein 900 ja tekstikoko ja riviväli oli aivan liian pieni. Enkä viitsinyt rannalle raahata kirjaston kirjaa lomamatkalla, vaan oli aina iltalukemisena ennen nukahtamista. Ranta tai reissupäivinä ei paljon unta tarvinnut yleensä odotella.

Mielenkiintoista keskustelua ja pohdintaa olette kirjasta käynyt kuusi kuukautta sitten ja samaa mieltä olen asenteesta orjuuteen ja tummaihoisiin sekä KluKluxKlaaniin. Ja olihan se melko yksipuolinen näkökanta kyseiseen sotaan. Pitäisi varmaan lukea joku myös toisen näkökulman antava romaani aiheesta joskus.

Kirja oli jotenkin melko masentava ja raskas sekä päähenkilö Scarlet oli ärsyttävä naishenkilö, jolle muiden tunteilla ei ollut mitään merkitystä. Ymmärrän, että hän kasvoi ensin hemmoteltuna sekä ihailtuna ja sen jälkeen piti selviytyä sodan kurjuudesta, mutta hänelle ei siltikään tunneäly kehittynyt kuin vasta viime metreillä, jos silloinkaan oikeasti. Minusta tuntuu, että kirjan lopussakin hän murehti itseään enemmän kuin muita.

Rhet oli minun lempihahmo, hänen mukaantulo kirjaan toi mielenkiintoisen lisämausteen, vaikkakin oli melkoisen inhottava ihminen myös. Melly oli mielestäni ihana hahmo, jolla oli oikeanlainen asenne elämään, mutta toisaalta hänestä tehty tarina olisi ollut tylsän tavallinen. Taustalla puurtaja, joka pitää paletin kasassa. Mellystä ei olisi ollut kirjan päähenkilöksi.

Kirjan alku, ensimmäiset n. 50 sivua sujui vauhdikkasti, mutta siinä vaiheessa kun Scarlet meni ensimmäisen kerran naimisiin ja sota alkoi, lukutahti tyssäsi siihen. Olin jossain vaiheessa kallistumassa 2 tai kolmeen tähteen, mutta viimeinen kolmannes kirjasta imaisi mukaansa ja ahmin viimeiset kaksi sataa sivua, jolloin on pakko antaa se neljä tähteä, vaikka kirjassa oli ne puuduttavat osuutensakin. Toisaalta en itkenyt surullisissakaan kohdissa, silloin ei kirja ole kunnolla päässyt minun ajatuksiin. Jos kirja kuitenkin, jossain kohtaa vie mukanaan, on kirja tähtensä ansainnut.

Nyt pitäisi käydä lainaamassa kaverilta Tuulen Viemää elokuva, niin olisi sekin varmistettu, että se on tullut varmasti katsottua, eikä tarvisi miettiä, että on se ehkä nähty.:)


back to top