Olli on tavallinen kansakoulupoika, joka lukee Pikku Jättiläistä, pelaa Fortunaa ja rakentelee kaverien kanssa omatekoisia pommeja. Sisaria on neljä, Anna-Liisa ja kaksoset ovat vanhempia, Pieni vuoden nuorempi. Pieni ei käy koulua ja on erilainen kuin muut.
Kuusikymmenluvun todellisuuteen kuuluvat jatkosodan arvet yhtä itsestään selvästi kuin Animalsin House of the Rising Sun. Suurvaltojen Mars-lennot muovaavat poikien tajuntaa siinä missä opettajan Suur-Suomi-fantasiat.
Koulupojan yhtä aikaa universaaliin ja aikaan sidottuun maailmaan kuuluvat niin tytöt ja rakkaus kuin välituntien armoton kenttäoikeus. Linja-autossa matkaa näyttelyvalas, haudat sortuvat sorakuoppaan. Kaikki on totta ja läsnä, eikä salaisuuksia paljasteta kenellekään.
Olli Jalonen piirtää herkkien, latautuneiden yksityiskohtien kautta kuvaa Suomesta vanhan ja modernin leikkauspisteessä.
Poikakirja vie 1960-luvulle seuraamaan vähän päälle kymmenvuotiaan Olli-pojan elämää perheessä, jossa on hänen lisäkseen vanhemmat, autistinen pikkusisko ja kolme reilusti vanhempaa siskoa. Ollin elämä koostuu koulunkäynnistä, pihaleikeistä ja pikkuhiljaa avautuvasta aikuisten maailman tajuamisesta.
60-luvun meno näyttäytyy kirjassa varsin huolettomana nykynäkökulmasta, mikä lienee tarkoituskin: pojat rakentavat omatoimisia pommeja ja hengen- tai ainakin ruumiinosien lähtö on monesti lähellä. Koulunkäynti on hurjaa, kun kiusaamista ei ole edes sanana keksitty ja luokkahuoneen diktaattorina toimii sodassa vaurioitunut mieli. Perhe pitää yhtä sellaisella suomalaisella jäyhällä tavalla, joka on tuttu mustavalkoelokuvista.
Jalosen nostalogiapala on lähellä neljää tähteä mutta päädyin kolmeen. Tämä sen vuoksi, että kohtalaisen usein illuusio tarinasta kuitenkin särkyy, ja tekstistä jäi itselleni osoittelevan opettavainen olo: katsokaa nyt, kuinka hurjaa aikanaan (minun lapsuudessani) oli. Yhtä usein kuitenkin tarina ottaa imuunsa ja vie mennessään. 3.5 tähteä.
Tämä kirja oli ensimmäinen kerta, kun sodanjälkeinen 60-luvun Suomi raottui minulle. Omien vanhempienikin lapsuus aukeni ihan uudella tapaa kirjan kautta. Tarinassa vaikeat ja traagiset hetket vaihtuvat muutamassa rivissä koulupoikien uskomattoman typeriin tekosiin kertojan kuvaillessa arkiseen, pikkupojan naiivein silmin kaikkea ritsasodista itsemurhiin. Kirja olisi muuten ansainnut viisi tähteä, mutta minua häiritsi ajoittain kursiivilla olevat lauseet, joissa kertoja kuvailee mitä hän kustakin asiasta oppi. Mutta siitäkin huolimatta loistava kirja. Ensimmänen Jaloselta lukemani kirja, vaikuttaa tutustumisen arvoiselta kirjailijalta.
Olli Jalosen kirjoitustyyli tempaa mukaansa ja äkkiä tapahtumat heräävät eloon. En olisi uskonut, että tykkäisin tästä, mutta olinpas väärässä. Tämä oli mukavan vauhdikas ja silti koskettava, syvällinen ja analyyttinen kertomus. Pieni sukellus lähihistoriaan, joka tuntuu samaan aikaan olevan sekä kovin lähellä että äärimmäisen kaukana. Hieno kirja kaikenkaikkiaan!
Sotien jälkeisessä Suomessa herkästi aikuisten ja yleisen ilmapiirin kummallisuudet havaitseva poika oppii maailmasta että pinnan alla asiat ovat useinkin toisin.
This was the second book I've read by Olli Jalonen and it was very similar to Miehiä and ihmisiä, felt like a prequel. This also reminded me of Knausgård's Min Kamp 3, Boyhood Island. Probably because it is the same book, but from a different writer. A memoir of childhood years. The only difference being the country and the time zone. Olli Jalonen is 10 years older and lives in Finland. The prose of Jalonen is very very smooth and easy to read. There's clever things in between the lines, in the words left out. He is a master of writing from the standpoint of kids, which I enjoy very much. I had the honor of getting feedback for my own text from Mr. Olli Jalonen himself and he was a very lovely person. That is what I sense from these pages too.
Kuuntelin äänikirjana Aku Laitisen lukemana. En ole ennen lukenut Jalosta ja Ihastuin kyllä hänen kieleensä ja kerrontaansa. Kuvaus elämästä 60-luvun pikkupoikana vaikutti hyvin aidolta, niin hyvässä kuin pahassa. Tämän perusteella kyllä haluan lukea lisääkin!
Tätähän se meno 60-luvun kansakoulussa oli. Uskomattoman absurdia meininkiä, väkivaltaa ja sillä uhkaamista, enkä nyt tarkoita koululaisten keskinäisiä juttuja, vaan lähinnä opettajien hämäriä touhuja. Mutta niistä selvittiin, ihme kyllä. No niinpä selvisi Ikonenkin. Alun nihkeys hellitti otettaan pikku hiljaa ja päähenkilön perheen kautta tarina pääsi vauhtiin. En ihan ymmärrä kirjan ylistäviä arvosteluja. Nostalgiastahan tämä ammentaa ja sen hienosta kuvauksesta pisteet, mutta ei se pelasta siltä pikkuseikalta, että Ikosen arkisessa ja tylsähkössä virkkeessä ei ole hurraamista.
Kiinnostava kasvukertomus ja lumoavasti tavoitettu ajankuva. Nuori koulupoika kertojan äänenä ja maailman havainnoijana toimi hienosti, ja liikuttavaa oli, miten kaikkea sävytti tietynlainen lapsen mielen vakavuus, tavallaan surumielisyyskin. Herkkää ja kauniin hienovaraista tekstiä. Pidin kovasti.
Elinympäristötutkielma 60-luvun kansakoulupojan silmin ja korvin. Mielenkiintoinen ajankuva ja tarinat henkilöiden ympärillä kasvoivat kirjan edetessä mukavasti. Kirjailijan kielellinen ilmaisu ei kuitenkaan ihan uponnut minuun.