Millainen on hyvä ihminen? Miksi tehdessään hyvää ihminen saakin aikaan pahaa?
Suomalaisopiskelija päättää lähteä matkalle Eurooppaan opintolainan turvin. Hän ei ole varma miksi, mutta lähdettävä on. Matkan seuraavan etapin sanelee tarot-kortti tai kolikko, mutta miksi monikaan asia ei tunnu hänestä sattumalta? Eivät valitut reitit, eivät ihmiset joihin hän törmää. Kun hän palaa Suomeen, suorittaa opintonsa ja menee töihin, monet muistot osoittautuvatkin virheellisiksi ja jopa valheellisiksi, huolimatta selkeistä muistikuvista ja tunnontarkoista päiväkirjamerkinnöistä. Hän menee naimisiin ja saa lapsen, mutta merkitseekö se suurta onnea vai pelkkää arkista vastuuta?
On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus. Ja minä halusin kokea elämän rakkauden avulla. Halusin kiivetä elämänportaiden ylimmälle askelmalle ja avata oven. Halusin tutkia elämän varjopuolia nähdäkseni mistä päin valo niihin lankeaa. Halusin tietää varjon syyn ja valon alkuperän.
Vahvatunnelmaisista teoksistaan kiitetyn Markku Pääskysen taianomainen ja arvoituksellinen kertomus kulkee eurooppalaisen vaellusromaanin polkuja W. G. Sebaldin, Pascal Mercierin ja Patrick Modianon hengessä.
Markku Pääskynen is Finnish writer and editor. He has graduated from Helsinki University Art Studies degree program in 1999. Pääskynen lives in Helsinki with his wife, writer and journalist Laura Honkasalo and their children.
The book Vihan päivä by Pääskynen was candidate for the Finlandia prize in 2006.
Aivan loistava kirja. Kirjoittaminen tässä on sitä, jollaista aina odotin hyvän kirjallisuuden olevan. Oli siinä toki pieniä heikkouksia, kuten liian yksityiskohtainen matkustusselostus tai liian paljon asia-vastakohta -listauksia. Ne eivät kuitenkaan päässeet ärsyttämään, sillä aina tarina vei mennessään. Ei edes niin, että siihen eläytyisi tai olis kiinnostavaa dialogia, vaan se oli paljon enemmän. Vähän niin kuin peili. Hyvän kirjallisuuden sanotaankin olevan peili yhteiskuntaan ja itseemme, mutta olen kokenut monet sellaiset kirjat kuin maalauksina. Liikaa korullisuutta, liikaa taitelijan visiota, liikaa lukijan tulkintaa. Tämä oli kuin oikea peili, monipintainen sellainen, josta pystyi peilamaan itseään ja maailmaa monesta eri suunnasta. En pysty vieläkään käsittämään miten hyvä tämä kirja oli minusta. Ehkä kun itse luen tämän uudelleen seitsemän vuoden päästä, mietin, että olenpas ollut hupsu. Tai sitten kirja on edelleen yhtä loistava.
Hyvä ihminen -romaanissa käsitellään päähenkilön ristiriitaista suhdetta itseensä ja muihin. Minäkertoja on epäluotettava: välttelevä, salaileva ja epäjohdonmukainen. Lukukokemus kulkee käsi kädessä identiteetin etsinnän kanssa hämmentäen ja epäilyttäen. Vähä vähältä tekstiin ujuttautuu toisteisuus, jossa muistojen sirpaleet heijastelevat sanoja ja lauseita aina uudelleen. Teos on outo ja luotaantyöntävä, kuten mielen nurja puoli joskus. Se kuitenkin kasvoi miellyttämään analyyttistä lukijaa. Vastauksia ei anneta.
Romaanin päähenkilö on mies, joka etsii itseään ulkomailta ja palaa Suomeen sosiaalityöntekijäksi. Hän uskoo seitsemän vuoden sykleihin. Teoksessa on joitakin aivan hyviä huomioita elämästä, mutta yleisesti tekstiä leimaa raportinomaisuus. Aivan kuin minäkertoja ei olisikaan minä, vaan kirjoittaisi jostain toisesta. Lyhyessä romaanissa käsitellään pitkä jakso elämää, mutta mihinkään ei malteta pysähtyä kunnolla.
Kiehtova ja kysymyksiä auki jättävä teos, joka tuntuu kuitenkin (tarkoituksellisesti?) harhailevan liian moneen suuntaan. Alkuun Kafkaa, siellä täällä Sebaldia ja lopussa turhan usein kökködialogia. Yritystä ja paikoin aineksia suurteokseen, mutta nyt jää puutteineen elämän ja tarinallisuuden epätäydellisyyden osuvaksi metaforaksi.
Voi, hyvä ihminen, mitä kieltä! Juoni, jos sellaista tässä edes on, on yhtä lepattava kuin päähenkilö Rakku, psykoliitti, mies/tyttö joka on ja jota ei ole, tekee ja ei-tee. Noh, samapa tuo. Luin ja ajattelin, muun muassa tätä: ”Mutta joskus tulevaisuus ei tule, menneisyys ei mene pois.” Ja tätä: ”Minua surettavat kaikki poikavauvat, minua surettavat pienet pojat kun he uhoavat ja leikkivät pyssyillään, miekoillaan ja autoillaan, minua surettavat teini-ikäiset pojat kun he raakkuvat kuin vihaiset varikset, joskus minua surettaa jopa aikuinen mies kun hän yksinäisyydessä luulee tietävänsä ja ymmärtävänsä.”