Pirkko Saisio ei vain petä koskaan! Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani on jälleen kirjoittanut kiinnostavan teoksen, jota en voinut laskea käsistäni ennen kun se oli kokonaan luettu. Tämän kirjan kohdalla genre on vaikeasti määriteltävissä, eikä sen määrittely ole oikeastaan tarpeenkaan. Itse kertoja-Saisio nimittää tekstiä teoksessa ”mitään kirjallisuudenlajia edustamattomaksi hortoiluksi”.
Samaan tapaan kuin omaelämänkerrallisessa trilogiassaan, myös Signaalissa on kertoja nimeltä Pirkko Saisio, joka havainnoi maailmaa, ympäristöään, itseään ja muita ihmisiä vuoroin äidin, isoäidin, kunniatohtorin, ystävän tai vaikkapa potilaan näkövinkkeleistä. Lukija pääsee erilaisten ja eripituisten, otsikoitujen katkelmien kautta mukaan hyvin erilaisiin kohtauksiin ja kohtaamisiin, eri maihin, kaupunkeihin ja tilanteisiin. Myös tässä teoksessa nousee esiin ajatus siitä, kuinka muiston, tai jonkin koetun hetken, kertominen on aina myös tarinan esittämistä, fiktiota.
Juuri maailman ja siinä tapahtuvien draamallisten kohtausten havainnoinnissa, tulkitsemisesta ja esittämisessä on tämän teoksen viehättävyys. Saisiolle tunnuksenomaista itseironiaa sekä kokemisen ja havaitsemisen tarkkuutta löytyy, vaikka jälki muuten onkin jotenkin tasaisempaa ja jutustelevampaa, lempeämpääkin, kuin aiemmissa teoksissa.
Saisio on kielen ja draaman ammattilainen sellaisella tasolla, jota ei voi kuin syvästi ihailla. - Ja vähän kadehtiakin.