Saara Turunen's Blog

September 21, 2022

JÄRJEN HEDELMÄT

"Huoli on ihmisen tapa teeskennellä, että hän tietää tai hallitsee jotakin mitä ei todellisuudessa tiedä eikä hallitse.” -Rebecca Solnit


”Nainen ei ole lihaa, vaan ylevöitetty ruumis.” -Simone de Beauvoir


Viimeisin romaanini Järjettömiä asioita julkaistiin keväällä 2021. Päällisin puolin se käsittelee erään suhteen tarinaa, mutta hieman itsellenikin yllättäen jossain kohtaa havaitsin, että oikeastaan olin kirjoittanut halusta kontrolloida ja hallinnoida kaikkea, sekä eräänlaisesta mielentilasta, johon kuului romahduksen odottaminen. Pohjimmiltaan kysymys oli kai kauhusta elämän hallitsemattomuuden, kaaoksen ja kuoleman edessä. Ymmärsin tämän vasta kirjoitusprosessin lopussa, jossain niillä main, kun mietin, miten nimeäisin romaanin. Järjettömyys tuli mieleeni, sillä tuntui, että kaikki ne asiat, joita romaani käsitteli, olivat sellaisia, joita ei voinut järjellä hallita. Niitä olivat muun muassa syntymä, elämä ja kuolema.

En ole varma, mistä tuo mielentila ja sen kuvaaminen uivat tekstiini, mutta ainakin osa romahduksen pelosta tuntui palautuvan sukupuoleen, siihen että tyttöyteni vuoksi minut kasvatettiin hillitsemään ja kontrolloimaan itseäni.

Luulisin, että vanhat asenteet juontavat juurensa patriarkaalisiin perinteisiin, avioliiton ja rahan kytkökseen. Sääty-yhteiskunta on toki menneisyyttä, mutta ajattelen, että elämme sen haikuja edelleen todeksi. Puhtaus on perinteisesti ollut naisen pääomaa, edellytys hyviin naimakauppoihin. Maineensa tahrinut nainen on menettänyt arvonsa ja koko perheen, jopa suvun asema, on saattanut järkkyä. Mitä enemmän on annettu arvoa varallisuudelle ja tietynlaiselle julkisivun virheettömyydelle, sitä vauhkommin naisen kunniaa on vahdittu. Ja vaikka usein mainitsemme ylpeänä, että tasa-arvo on jo saavutettu, elää vanha maailma keskuudessamme piintyneinä ajattelutapoina. Naisen on yhä pidettävä kiinni moitteettomuudestaan, ellei halua menettää kasvojaan. Ainakin itse olen kasvanut puhtauteen liittyvien varoitusten ja epämääräisen häpeän ympäröimänä. Ymmärsin jo varhain, ettei virheisiin tule sortua. Sorruin niihin kuitenkin ja sen jälkeen tunsin kalvavaa syyllisyyttä.

*

Kirjoittamisessa ja taiteen tekemisessä parasta on se, että löytää tuntemattomia polkuja. Usein luulee tekevänsä teosta jostakin tietystä aiheesta, mutta lopulta teos osoittautuu muuksi tai paljastaa altaan jonkin uuden ulottuvuuden, aiheen ja maailman. Itselleni on käynyt usein myös niin, että tuosta uudesta aiheesta aukeaa pikkuhiljaa seuraavan teoksen suunta. Niin kävi myös tässä tapauksessa. Kirjani valmistuttua minulle jäi yhä kalvava nälkä tarkastella tätä rationaalisuuden yliotetta. Tuntui, että siinä oli vielä paljon selittämätöntä, jotakin sellaista, mitä en ymmärtänyt ja siksi mieleni teki jatkaa sen tutkimista. Motivaationi aiheen pohdiskeluun kumpusi kai siitä, että tunsin tietynlaisen kontrollinhalun ja yleisen huolestuneisuuden aiheuttavan itselleni tarpeetonta kärsimystä ja se oli jotakin sellaista, josta halusin eroon. Tai ainakin halusin ymmärtää syitä asioiden takana. Olin sopinut Q-teatterin kanssa, että tekisin heidän näyttämölleen trilogian viimeisen osan aiempien teosteni Tavallisuuden aaveen ja Medusan huoneen jatkoksi, ja pikkuhiljaa päässäni alkoi kypsyä idea siitä, että tämä kyseinen aiheisto voisi olla jotakin sellaista, jonka käsittelemistä haluaisin jatkaa nimenomaan teatterissa.

Jossain kohtaa tulin ajatelleeksi, että se mitä oikeastaan tarkoitin, kun puhuin järjestä, liittyi lähes aina jollakin tavalla ruumiillisuuteen, ja vielä tarkemmin naisen ruumiiseen. Ruumis ja järki tuntuivat olevan ristiriidassa keskenään. Kun pohdin niin sanottua järkevyyttä, siinä vaikutti olevan jotakin, joka sulki ruumiin pois, edellytti jopa sen kieltämistä. Aivan kuin ne olisivat olleet vastakohtia toisilleen. Tuntui, että ruumiini oli aina tiellä, jos yritin elää säntillistä ja järkevää elämää ja toisinpäin, säntillinen ja järkevä elämä ei sisältänyt mahdollisuutta ruumiillisuuteen.

Jo lapsena ympäristöni välttelevä, kielteinen, toisinaan jopa vihamielinen suhtautuminen (naisen) ruumiillisuuteen sai aikaan ajatuksen, jonka mukaan oma kehoni oli jotenkin perustavalla tavalla vääränlainen ja hävettävä. On kulunut kauan ennen kuin olen osannut kyseenalaistaa tällaisen suhtautumisen. Mutta ei arvosteleva katse silti katoa, vaikka ikää karttuu. Päinvastoin, se muuttuu usein sisäistetyksi tavaksi tarkkailla itseä ja kahtiajakoinen suhtautuminen ruumiillisuuteen pysyy. Tarkkailun kohteina ovat ruumiin koko, muoto ja esteettinen miellyttävyys, keinoina kaloritaulukot, mittaukset ja itsekuri. Usein käy niin, että ruoka ja ruumis sekoittuvat keskenään ja molempiin suhtautumisessa on jotakin ristiriitaista. Kumpikin on mahdollinen mielihyvän lähde, mutta jostain syystä niistä nauttiminen herättää syyllisyyttä.

Toisinaan ajattelen, että naiselta odotetaan samaan aikaan kahta asiaa; ruumiin kieltämistä ja sen juhlimista. Lika, kuukautiset, ulostaminen, lihavuus, kaikki lisääntymiseen liittyvä, sekä kehollinen epäsopivuus, vammat, sukuelimet, karvoitus tulee pitää näkymättömissä tai niitä ei ikään kuin saa olla. Samaan aikaan tulee kuitenkin nauttia ja tuottaa nautintoa myös muille, erityisesti miehille, paitsi romanttisessa mielessä, myös monilla muilla tavoilla, kuten vaikkapa visuaalisena olentona. On aivan kuin nainen olisi jatkuvasti vastuussa siitä, ettei hän aiheuta ulkonäöllään liian suurta häiriötä maisemaan, että hän on vähintäänkin huoliteltu ja normaali, mielellään myös palvelualtis ja hyväntuulinen.

Järjen ja ruumiin vastakkaisuus kiinnosti minua myös lisääntymiseen ja työhön liittyvän dilemman vuoksi. Kokemukseni mukaan taiteilijuus vaatii melko kokonaisvaltaista omistautumista ja muiden vaativien asioiden hallinnoiminen samanaikaisesti syö taiteelliselta työltä. Siksi omassa elämässäni olen pyrkinyt välttämään asioita, jotka vievät aikaani. En ole halunnut tulla helmeksi siihen historian nauhaan, jossa naisten taiteellinen työ on valunut hiekkaan heidän saatuaan jälkeläisiä. Mutta sitten jossain kohtaa aloin toivoa, että voisin saada molemmat. Yhtälö on kuitenkin yhä hankala, yksi on lähes aina toisen tiellä, enkä ole edelleenkään varma, onko molempien haluaminen yksinkertaisesti liikaa pyydetty.

Etsiskelin tämän kahtiajakautuneisuuden alkuperää ja opin, että jo antiikin filosofit korostivat ihmisen henkisyyttä ruumiillisuuden kustannuksella. Platonista alkaen ruumis ja henki eroteltiin toisistaan, ruumis ymmärrettiin heikoksi ja feminiiniseksi, henki nähtiin vahvana ja maskuliinisena elementtinä. Platon vertasi ihmisen sielua ratsujoukkoon, jossa järki näyttää suuntaa kahdelle takana tulevalle hevoselle, sielun energiselle ja tunteelliselle osalle. Hänen päämääränään oli ilmeisesti osoittaa, että tunteet ovat järjen alapuolella ja tarvitsevat sen opastusta. Ajatteluun sisältyi myös yleinen inho lihallisuutta kohtaan. Näkemykset periytyivät kristinuskoon ja naisen ruumiillisuutta halveksiva symboliikka onkin länsimaisessa kulttuurissa usein raamatullista alkuperää. Tästä esimerkkinä toimii vaikkapa käärme naisellisen pahan vertauskuvana. Syntiinlankeemuskertomus on rakennettu hengen ja aineen, miehen ja naisen vastakkaisuudelle.

Feministinen filosofi Alison Jaggar on esittänyt, että järjen yhdistäminen mieheyteen ja tunteiden puolestaan naisellisuuteen on ollut omiaan lisäämään tunteisiin liittyvää vähättelyä. Jo sana sentimentaalisuus saa mielessämme usein negatiivisen kaiun, se viittaa johonkin keveään ja viihdyttävään, ei-vakavasti otettavaan. Tunteita on usein pidetty jopa naiiviuden merkkinä.

Latinan kielen sana ratio merkitsee laskelmaa, suunnitelmaa tai keinoa, suomeksi siis järkeä tai järkevyyttä. Perinteinen merkitys näiden sanojen takana on kai oletus siitä, että ihmiseläin kykenee tarkastelemaan tekojaan, harkitsemaan niitä ja pitämään aisoissa alhaisemmat, tunteisiin ja impulsseihin liittyvät teot. Tämänkaltainen käsitys on luonut kuvaa ihmisestä rationaalisena eläimenä, joka järkensä vuoksi eroaa muista eläimistä. Myös valistusajattelijat uskoivat ihmisjärkeen ja puolustivat sitä uskontoa, myyttejä ja magiaa vastaan. Aina meidän aikoihimme saakka tieteenharjoitusta on pidetty rationaalisen toiminnan malliesimerkkinä. Rationaalisuutta käytetään perusteluna myös monissa muissa yhteyksissä, joissa ei välttämättä itsekään ymmärretä mihin sillä viitataan. Esimerkiksi poliittisessa keskustelussa voidaan päätöksiä perustella niiden järkevyydellä, mutta harvoin selitetään, mitä sillä tarkoitetaan, eikä myönnetä, että meillä jokaisella on oma käsityksemme siitä, mikä on järkevää. On helppoa luisua ajattelemaan, että asioilla olisi jokin pysyvä rationaalinen ydin, vaikka toistaiseksi kukaan ei ole pystynyt paljastamaan rationaalisuuden olemusta. Kaikki antavat sille oman sisältönsä ja merkityksensä.

*

Mietin pitkään millä tavalla voisin nimetä teossarjan päätösosan. Myös kahdessa aiemmassa osassa Tavallisuuden aaveessa ja Medusan huoneessa nimellä on ollut keskeinen merkitys. Uumoilin, että haluaisin sisällyttää nimeen jollakin tavalla järki-sanan, sillä se tuntui olevan se jokin, joka tämän kaiken takana lymyili ja muiden pohtimieni teemojen, kuten kontrollin, kurin ja hallinnan rinnalla, järki kuulosti yksinkertaisesti parhaalta, se keräsi alleen kaiken muun. En halunnut käyttää kuitenkaan romaanini nimeä, sillä teatteriteoksesta ei ollut määrä tulla sen dramatisointia tai näyttämöversiota, vaikka halusinkin jatkaa joidenkin kirjassa esiintyneiden teemojen käsittelyä.

Noihin aikoihin satuin lukemaan John Steinbeckin romaanin Vihan hedelmät. Minua jäi kiehtomaan teoksessa erityisesti se, miten se puhui maasta, ryöstöviljelystä, sekä ihmisen ja luonnon suhteen viilenemisestä. Kirja näyttää miten koneellistumisen ja kapitalistisen järjestelmän myötä ihmisen ahneus saa yhä suurempia mittasuhteita. Peltoja viljellään niin, että nousee hiekkamyrskyjä, ja laajat alueet aavikoituvat, ihmiset joutuvat pakosalle kodeistaan, heidän ruumiinsa kärsivät ja kuolevat. Teoksen nimi jäi kiehtomaan minua. Pidin hedelmät sanasta. Halusin lainata tuota nimeä ja muuntaa sen omiin tarkoituksiini. Ja niin syntyi ajatus nimestä Järjen hedelmät. Siinä missä Steinbeckillä hedelmät viittaavat konkreettisesti persikoihin ja puuvillaan, ajattelin, että omassa teoksessani niillä voisi olla tekemistä ruumiillisuuden kanssa.

Teosta tehdessä on herkullista, että taustalla on jonkinlainen klassikko tai lähdeaineisto, johon viitata. Olen huomannut, että sisällöt alkavat keskustella keskenään lähes automaattisesti. Tällä kertaa aiheen tasolla halusin kuitenkin lähteä melko kauas mainitusta viitepisteestä. Tarkoitan, että oman teokseni tematiikka ei liity kapitalistisen järjestelmän kuvaamiseen sinänsä, keskityn pikemminkin ihmisten sisäisyyteen ja ruumiillisuuden kokemukseen todellisuudessa, jossa omasta kehosta on tullut vieras, jopa kauhistuttava. Keksityn rationaalisuuteen ja ruumiin kontrolliin. Samoin kuin trilogian kahdessa ensimmäisessä osassa, ei myöskään tässä kolmannessa ole varsinaista juonta, pikemminkin vain palasia, kohtauksia ja hetkiä, jotka jäsentyvät aiheen ympärille. Mutta tietyt henkilöt ja heidän tarinansa kyllä toistuvat, pääsemme seuraamaan heitä useamman kohtauksen ajan.

Teossarjassa kenties tunnusomaisinta kuitenkin lienee se, että esitykset ovat sijoittuneet jonkinlaisiin interiööreihin ja tälläkin kertaa halusin jatkaa samalla linjalla. Mielessäni olin alkanut kutsua kolmikkoa huonetrilogiaksi. Aiemmassa kahdessa osassa oleellista oli se, että ne sisälsivät verkkaisia kohtauksia, joissa asiat tapahtuivat samanlaisella nopeudella kuin ne tapahtuvat tosielämässäkin. Niiden myötä olin huomannut, että pidin keston tuomasta rauhasta ja halusin jatkaa sen tarkastelua.

Mietin paljon ihmisen eläimellisyyttä ja ihmistä eläimenä muiden lajien joukossa. Halusin tutkia sitä tilaa, jossa eläimellisyys on kadotettu ja sen mukana on huuhtoutunut osa elämän perustavalaatuisesta nautinnosta, kyvystä iloita elämästä sen yksinkertaisimmassa muodossa. Pohdin sitä, miten kontrollinhalu ja järjen seuraaminen estävät antautumisen. Ja miten ruumiin kontrollointi johtaa lopulta tietynlaiseen heittäytymisen vaikeuteen sekä elämästä loittonemiseen. Ja kuitenkin antautuminen on usein avain, jolla päästään asioiden keskelle. Mietin myös sitä, miten rationaalisessa kulttuurissa ihmisen kehollisuus on sysätty syrjään. Järki asuu pään sisällä ja sen takia tuntoaistin, tuntemusten ja koskettamisen voimaa ei aina muisteta. Mietin epäjärjestyksen ja sekavien tunteiden maailma, joka pyritään pitämään salassa, mutta joka toisinaan pyrkii esille. Sitä, miten kaiken alla poreilee kenties jonkinlainen seksuaalisuuteen liittyvä häpeä. Mietin nautintoa ja sitä, että se on aina kehollinen asia, mutta mitä sitten, jos kehollisuus on kadotettu? Missä nautinto silloin asustaa tai asustaako missään? Mietin tietynlaista surua ja alemmuuden tunnetta siitä, että suhde omaan kehoon on etääntynyt, kyvyttömyyttä löytää takaisin. Kontrollin tarve, mistä se oikein tulee? Ja miksi on niin vaikea päästää irti?

*

Samoin kuin Steinbeckin Vihan hedelmissä myös omassa teoksessani esineillä on oma poeettinen merkityksensä. Esineet ovat jonkinlaisia järjen hedelmiä. Pidän esineistä erityisesti siksi, että niillä on aina arkinen käyttötarkoitus, mutta samaan aikaan ne kerryttävät muistoja ja yhdistyvät elettyihin tunteisiin, ovat usein kytköksissä nostalgiaan. Muistan, kuinka vierailin vanhassa lapsuudenkodissani vähän ennen kuin se purettiin. Tuijotin oranssinpunaista imukuppia, jolla puhdistettiin lattiakaivoja ja minua itketti. Minulla oli ikävä imukupin aikaan, siihen aikaan, kun elimme vielä arkea yhdessä tuon vanhan esineen kanssa ja olimme jotakuinkin samankokoisia. Ehkä tämän tietynlaisen nostalgian takia pidän esineistä myös taideteosten osana. Melkein kaikissa teoksissani niin proosassa kuin teatterissakin erilaisilla esineillä on ollut keskeinen tehtävä. Teatteriesityksen valmistaminen usein myös kilpistyy nimenomaan esineisiin. Tuntuu, että näyttämö antaa niille automaattisesti symbolisia merkityksiä, mutta samaan aikaan esineiden kanssa operointi on hyvin käytännönläheistä. Miten jokin kanisteri siirretään paikasta toiseen, miten joulukuusi saadaan ilmaantumaan ikkunan taakse, voiko hammasharjaa säilyttää komerossa ja mitä munakello oikeastaan merkitsee? Toki samaan aikaan esineisiin liittyy myös jotakin melankolista. Nehän ovat kuolleita, järjen aikaansaannoksia, hyödykkeitä, elotonta materiaa ja toisaalta osa sitä valtavaa jätevuorta, jonka olemme maapallolle kasanneet ja jonka alle todennäköisesti itsekin lopulta hukumme.

Vihan hedelmien eräs kiinnostavimmista kohdista on luku, jossa kuvataan taloa, jonka Joadin perhe on hyljännyt. Ensin kissat tulevat naukumaan sen kuistille, sitten pikkuhiljaa ne ottavat talon omakseen. Lepakot asettuvat kattoon ja hiiret seinänkoloihin. Sade ja tuuli vievät kattohuovat, heinä kasvaa portaiden lävitse. Nopeasti luonto ottaa vallan siitä, minkä ihminen on hylännyt.




Saara Turunen Helsingissä 21. 09. 2022
2 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share on Twitter

March 17, 2021

Järjettömiä asioita, prosessista

Järjettömiä asioita syntyi pikkuhiljaa, useiden purojen mukanaan tuomana.

Ensinnäkin englantilainen kääntäjä ja kustannustoimittaja Sophie Hughes pyysi minua kirjoittamaan erääseen antologiaan, jonka oli määrä käsitellä Euroopan tulevaisuutta. Melko intuitiivisesti sain aikaan tekstin, joka käsittelee puolisoani ja sitä, miten käyn häntä tapaamassa Euroopan toisella laidalla. Annoin tekstille nimeksi Asioita, joilla ei ollut järjen kanssa mitään tekemistä ja se julkaistiin kahdenkymmenenseitsemän muun tekstin joukossa kokoelmateoksessa, jonka nimeksi tuli Eurooppa28 ja jonka kustansi Comma Press -kustantamo.

Toisaalta olin jo paljon aiemmin kirjoittanut Koti-aiheiseen Granta-aikakauskirjaan triptyykkimuotoisen tekstin nimeltään Kolme osoitetta. Tekstissä käydään nimensä mukaisesti kolmessa paikassa, joissa olen joskus asunut. Jokin aika sitten kirja osui käsiini ja luin tuon kirjoituksen uudelleen. Tulin ajatelleeksi, että kaksi ensimmäistä osoitetta näyttivät liittyvän jollakin tavalla aiemmin julkaistuihin romaaneihini Rakkaudenhirviöön ja Sivuhenkilöön ja tuolloin mietin, että kolmas osoite oli vielä kirjoittamatta.

Ja sitten oli vielä muuan kirjallisuusessee, jonka kirjoitin Image-lehdelle. Sarjan otsikkona oli Kirjat, joita kirjailijat rakastavat. Oma tekstini käsitteli Mercè Rodoredan teosta nimeltään Timanttiaukio. Olin löytänyt sen vasta aika hiljattaisin ja kirja oli tehnyt minuun vaikutuksen. Esseetä kirjoittaessa huomasin nauttivani maailmasta, jonka työskentely toi mukanaan. Kirjoittamalla tuosta kirjasta pääsin ajatuksissani harhailemaan Barcelonan kaduille, kaupunkiin, joka oli merkinnyt elämässäni paljon ja joka tuntui ikään kuin toiselta kotikaupungiltani Euroopan eteläisellä laidalla.

Vaistonvaraisesti ymmärsin, että noilla kolmella tekstillä voisi olla jotakin tekemistä toistensa kanssa ja tuo jokin tuntui liittyvän nimenomaan paikkaan ja kaupunkiin, joka sitoi yhteen näitä irrallisia lankoja. Halusin kirjoittaa aiheesta lisää, tutkia perin pohjin sitä, mikä lymysi kaiken tuon takana. Ja niinpä annoin itselleni tehtäväksi kirjoittaa asioista, jotka liittyivät jollakin tapaa tuohon kaupunkiin ja sitä kautta puolisooni, joka asui siellä.

Jollakin tavalla ymmärsin, että kirjoittaessa minun olisi tukeuduttava paikkoihin, erilaisiin asuntoihin ja osoitteisiin, joissa kirjan keskeiset henkilöt kulloinkin pitävät majaansa. Paikoissa tuntui olevan jotakin merkityksellistä ja tärkeää. Ajattelen, että asunnoilla on omanlaisensa poetiikka, sillä ne kätkevät sisäänsä sen elämäntilanteen ja mielentilan, jossa niiden asukkaat kulloinkin ovat. Pohjimmiltaan asunnot puhuvat identiteetistä, ne ovat ulkoinen kuva ihmisen sisäisyydelle ja kaikelle sellaiselle, millä kukin haluaa itsensä ympäröidä.

Kaupunginosien, katujen ja kalustusten kautta pyrin käsittelemään myös henkilöiden asemaa ja arvomaailmaa. Olin jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut luokkaan liittyvistä kysymyksistä. Olin lueskellut Pierre Bourdieuta ja hänen ajatuksiaan kulttuurisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta pääomasta. Olin tuntenut vapautusta tutustuessani siihen, miten Bourdieu erittelee tapoja, joilla ihmiset ilmentävät luokkaa, vaikkapa sitä miten erilaiset ruokailutottumukset ovat aina syvästi sidoksissa ihmisen asemaan ja sen ilmaisemiseen. Niin moni asia omassa elämässänikin palautuu juuri luokan kysymykseen, mutta olin kuullut puhuttavan siitä merkillisen vähän. Kotimaassani tuntuu leijailevan merkillinen käsitys siitä, ettei yhteiskunnankerroksia ole, että on olemassa vain yksi suuri enemmistö, johon kaikki kuuluvat. Tämä on tietenkin harhaa. Suomessa köyhät ja rikkaat elävät aivan yhtä kaukana toisistaan kuin sellaisissa yhteiskunnissa, joissa luokkaerot myönnetään avoimemmin.

Siitä huolimatta, että olin tuntenut luokkaan ja sen ilmentämiseen liittyvät ristiriidat nahoissani aina lapsesta saakka, tulin kuitenkin ajatelleeksi asiaa tietoisesti ensimmäistä kertaa vasta opiskellessani Barcelonan teatterikoulussa kaksituhattaluvun alkupuoliskolla. Siellä ihmiset esiteltiin usein sukunimellä ja kahviloissa juoruiltiin siitä, minkälaisesta suvusta kukakin oli. Opiskelutovereihini kuului muun muassa tekstiilisuvun jälkeläinen, likööritehtailijan poika ja jopa tunnetun jalokivikauppiaan perillinen. Kaikki tuo nauratti minua ja kuulosti korviini jonkinlaiselta sadulta. En ymmärtänyt koko asiasta mitään, kunnes tulin ajatelleeksi koulun lukukausimaksua ja kaikkia muita elinkustannuksia, jotka eivät olleet Barcelonassa mitenkään alhaiset. Monien opiskelukavereideni vanhemmat olivat säästäneet sukanvarteen siitä asti, kun heidän lapsensa oli syntynyt, mutta useimmiten niin sanotuista keskiluokan perheistä tulevat saivat silti tienata vuokrarahat tarjoilijoina koulun jälkeen, tai vaihtoehtoisesti he asuivat yhä vanhempiensa luona. Ainoastaan sellaiset, joiden perheillä oli erityistä varallisuutta tai kulttuuriseen pääomaan liittyviä suhteita, kenties juuri noiden arvovaltaisten sukunimiensä kautta saattoivat elää itsenäisesti ja omistautua taiteen tekemiselle täysipäiväisesti.

Myös minulta kysyttiin usein, mikä oli sukunimeni ja minkälainen asema sillä oli kotimaassani. Kerroin Turusen vastaavan Espanjan Pérez tai Lopez nimeä. Sanoin, että se on maatiaisnimi, jonka kantajia erityisesti kotiseudullani Itä-Suomessa vilisee joka nurkalla. Tätä kuvastaa lienee hyvin eräs kerta, kun isäni lensi Helsingistä Joensuuhun ja sattui sekaannus. Koneessa oli niin paljon Turusia, että heitä oli luultu samaksi seurueeksi, kenties jonkinlaiseksi sukukokoukseksi, vaikka eivät he tunteneet toisiaan. Heidät oli sijoitettu istumaan lähekkäin ja joillekin heistä oli jopa merkitty sama istumapaikka, sillä heidän etunimensäkin olivat samat. Sotku selvitettiin, kaikki saivat oman paikkansa ja siellä he istuivat kiltisti vierekkäin täyttäen puolet pienen koneen penkeistä.

Kotimaassani en ollut kuitenkaan ajatellut asiaa erityisemmin. Teatterikorkeakoulu oli maksuton ja meillä oli opintotuki, jolla kaikki kitkuttelivat. En olettanut, että kukaan tovereistani olisi päässyt opiskelemaan sukunimensä avulla. Toisaalta kun pohdiskelin asiaa tarkemmin, tajusin, että suurin osa kotimaanikin opiskelukavereista oli kasvanut jonkinlaisten etuoikeuksien ympäröimänä. Oli paljon taiteilijoiden lapsia, sellaisia, jotka olivat eläneet aina mittavan kulttuurisen pääoman keskellä ja näin ollen taiteen tekeminen oli näyttäytynyt heille mahdollisena jo lapsesta saakka. Sitten oli sellaisia, joilla oli perheessä muuten vain sivistystä, sekä kulttuurin ja taiteen arvostusta, esimerkiksi pappien tai opettajien lapsia. Ja oli myös niitä, jotka olivat tulleet niin sanotusti pystymetsästä ja joihin itsekin kuuluin, mutta joiden perheillä oli jotakin muuta pääomaa, jolla turvata jälkeläisensä taival. Tätä kautta tulin siis havainneeksi, että myös kotimaassani samat luokkaan kuuluvat lainalaisuudet pätevät, vaikka haluammekin usein ummistaa niiltä silmämme. Jostain syystä tällainen kieltäminen on Suomessa suosittua myös muilla elämänalueilla. Tuudittaudumme mielellämme sanomaan, että tasa-arvo on meillä jo saavutettu, maassamme ei ole rasismia eikä kolonialistista perinnettä, koronamaskit eivät meitä auttaneet, vaikka muualla maailmassa ne oli julistettu pakollisiksi jo kauan sitten, ja oikeastaan emme osallistuneet edes maailmansotiin, meillä oli omat sotamme. Olemme aina jonkinlainen erikoistapaus, sellainen, jota muun maailman ilmiöt eivät kosketa, ulospäin nöyriä, mutta sisältä kuitenkin hiukkasen parempia kuin muut.

Järjettömiä asioita kirjoittaessa luokan kysymys oli minulle erityisen merkittävä ennen kaikkea sitä kautta, miten se tuntuu kietoutuvan yhteen rakkauden kanssa. Kirjoittaessa ymmärsin, että luokka ja rakkaus ovat erottamattomat, että niillä on aina jotakin tekemistä toistensa kanssa, vaikka niin mielellämme haluaisimme ajatelle, että rakkaus on tällaisten maallisten seikkojen yläpuolella. (Ja kun puhun luokasta, viittaan paitsi rahaan mutta ennen kaikkea kulttuuriseen ja sosiaalisen pääomaan.)

Kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut aina helppoa. Vähättelin kirjoituksiani joka päivä ja sanoin itselleni, että tätä tämä taas on, yksi rakkauselämästään kirjoittava naiskirjailija lisää tähän maailmaan, ketä kiinnostaa? Jatkoin silti työskentelyäni, sillä olin tottunut siihen, että epäilykset kuuluvat asiaan. Kirjoitin myös terapiasta ja sitä kautta lisääntymiseen liittyvistä kysymyksistä. Tekstiä kertyi, mutta samalla kun täyteen kirjoitetut paperit lisääntyivät, kävin yhä epätietoisemmaksi siitä, mitä olin tekemässä. Mitä tekstini käsittelisi? Mikä olisi sen perimmäinen aihe tai dramaturgia? Miten materiaali tulisi järjestellä ja mitä siitä tulisi leikata?

Kaiken tämän lisäksi halusin käsitellä eräänlaista mielentilaa, johon kuuluu romahduksen odottaminen ja siitä johtuva lakkaamaton kontrollintarve, sekä pelko ja kauhu kontrollin menetyksestä. Myös tällä seikalla tuntuu olevan jotakin tekemistä asemaan liittyvien kysymysten kanssa. Mielessäni tuo romahdus yhdistyy johonkin sellaiseen, että kun on kerännyt ympärilleen asioita, jotka voisi menettää, alkavat joka puolella väikkyä kauhukuvat kuiluun suistumisesta, onnettomuuksista ja kaiken tuhoutumisesta. Se on niin sanottua porvarin tuskaa, kauhua kuoleman ja kaaoksen edessä. Ja oikeastaan minua hävetti koko asia, mutta halusin kirjoittaa siitä silti, sillä olipa pelko kuinka porvarillinen tahansa, pelko se on silti.

Aavistin, että jollakin tavalla tekstini käsittelisi myös sukupuolta. Se ei tällä kertaa olisi teoksen keskeisin aihe, mutta jollakin tavalla se liittyisi kai siihen, että minut on kasvatettu hillitsemään, säännöstelemään ja kontrolloimaan itseäni. On opetettu, että huolettomuus ja kohtuuttomuus johtavat turmioon, että erityisesti tytölle tai naiselle nuhteettomuus, siisteys ja kurinalaisuus ovat tärkeitä, koska muuten menee maine. Tulee olla puhdas ja tulee olla normaali, sillä lihavat, sottaiset, juopuneet ja kaikki muutkin huomionhakijat tulevat ennemmin tai myöhemmin luhistumaan omaan epäsopivuuteensa.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että tämä kasvatukseni piirre oli myös voimakkaasti kytköksissä keskiluokkaisuuteen, siihen, että oli jotakin mitä menettää, jotakin, jota täytyi varjella, mutta samaan aikaan tuo jokin oli aina vaarassa kadota ja juuri sen takia täytyikin olla tarkkana.

Yläluokan tai eliittien keskuudessa vastaavanlainen pelko ei ehkä elä niin voimakkaana, sillä etuoikeudet, pääomat ja perinteet ovat olleet läsnä jo niin kauan, että niistä on tullut itsestäänselvyyksiä ja niinpä niiden haltijalla on varaa nojata taaksepäin ja hengitellä rauhassa, sillä hän voi uskoa elämäntapansa säilyvän ikuisesti, toisin kuin sellainen, joka on vasta äskettäin kovalla työllä ja vaivalla saanut käärittyä kokoon sen verran, että on päässyt ylös mudasta ja voinut lakata kutsumasta itseään köyhäksi. Mutta köyhyydenpelko ei poistu välittömästi, se kytee pinnan alla kuin hiilet takassa.

Naisen maineen varjeleminen puolestaan juontaa juurensa kai yleisesti patriarkaalisiin perinteisiin, sekä avioliiton ja rahan kytkökseen. Puhtaus on perinteisesti ollut naisen pääomaa, edellytys hyviin naimakauppoihin. Maineensa tahrinut nainen on menettänyt arvonsa ja koko perheen, jopa suvun asema on saattanut järkkyä. Luulisin, että mitä enemmän on annettu arvoa varallisuudelle ja tietynlaiselle julkisivun virheettömyydelle, sitä vauhkommin naisen kunniaa on vahdittu. Sääty-yhteiskunta on toki menneisyyttä, mutta luulisin, että elämme näiden arvojen haikuja edelleen todeksi. Naisella on yhä maine, halusipa hän sitä tai ei, ja sen voi yhä meidän aikanammekin menettää. Ainakin itse olen kasvanut varoitusten ja epämääräisen häpeän ympäröimänä. Tajusin jo varhain, ettei virheisiin tule sortua. Sorruin niihin kuitenkin ja sen jälkeen tunsin kalvavaa syyllisyyttä.

Kirjoittaessa havaitsin, että luokan ja kahden eri kulttuurin käsitteleminen on omalla tavallaan haastavaa, sillä tavat ilmentää luokkaa ovat kulttuureissa erilaiset. Suomalainen keskiluokkaisuus näyttäytyy itselleni usein eräänlaisena toimeliaisuuden ihanteena. Voisi ajatella, että tietynlaiseen elintasoon pyritään siksi, että sitten kun se on saavutettu, olisi mahdollista olla jouten. Mutta havaintojeni mukaan kotimaassani tämä ei päde, vaan asemaa on todistettava jatkuvan puuhailun kautta. Koko ajan on tehtävä jotakin hyödyllistä, on kehitettävä itseään, on opiskeltava ja omistauduttava työlle, mutta on myös harrastettava, hoidettava pihaa, kerättävä sieniä ja hiihdettävä. Näistä tekemisistä on raportoitava muille julkaisemalla toimintoihin liittyviä kuvia sosiaalisessa mediassa tai kertomalla hiihdetyistä kilometreistä. Muilta on kyseltävä, mitä he tekevät työkseen ja on kerrottava siitä, kuinka paljon itse on ahertanut viime aikoina. Tuntemani keskiluokka inhoaa saamattomuutta. Sellainen, että vain makoilisi punkallaan ja tuijottelisi kattoon nähdään syrjäytyneisyytenä, olipa kukkarossa rahaa tai ei. Ja tässä suhteessa taiteilijat ovat aivan samanlaisia kuin muutkin. Arvostusta etsitään puurtamisen kautta. On kovin suosittua kertoa, miten kiireinen sitä on ollut.

Minulla meni kauan ennen kun sain kiinni teokseni aiheesta. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyin lukemaan Gun-Britt Sundströmin romaania Suhteista parhain. Romaani kuvaa rakkaussuhdetta ja luettuani vähän matkaa sain voimakkaan oivalluksen siitä, että rakkaus ja siihen liittyvä suhde romaanin aiheena voi olla kiinnostava. Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta juuri jotakin sellaista olin tarvinnut, vielä yhtä naiskirjailijaa ruotimassa rakkauselämäänsä ja tunnetta siitä, että halusin kääntää sivuja ja lukea eteenpäin. (Kirjoitan kaikesta tästä enemmän Suurteoksia-antologiassa, joka ilmestyy Tammelta toukokuussa 2021.)

Lukukokemuksen myötä hyväksyin sen materiaalin, jonka olin kirjoittanut ja aloin nähdä siinä yhteyksiä. Kuulin korvissani yhä soimaukseni, mutta samaan aikaan ymmärsin, että tavalla tai toisella kirjani käsitteli rakkautta. Sen aiheita olivat suhde, sitoutuminen, elämänvalinnat ja tuo pelko, jonka jo aiemmin mainitsin. Ymmärrettyäni tämän, saatoin jatkaa työtäni, rajata materiaalia ja leikata sellaista, mikä ei liittynyt noihin teemoihin. Jollakin tavalla tajusin, miksi olin kirjoittanut siitä, mistä olin kirjoittanut. Juuri suhde-sanan kautta myös ymmärsin, mitä tekemistä terapialla ja lisääntymiseen liittyvillä kysymyksillä oli muun tekstin kanssa. Suhde ja sitoutuminen olivat niitä seikkoja, jotka punoivat tätä kaikkea yhteen.

Minulla on vastaavanlaisia kokemuksia myös aiemmista kirjoitusprosesseista. Se johtuu ehkä siitä, että etsin aiheitani kirjoittamalla. En siis niin, että aloittaessani tietäisin mistä olen kirjoittamassa, vaan pikemminkin niin, että ensin kirjoitan niistä asioista, jotka tuntuvat kiinnostavilta ja pikkuhiljaa saan selville, mitä aihetta ne käsittelevät. Usein tuo selville saaminen on kuitenkin hidas ja paljon epävarmuutta sisältävä matka, ja lähestulkoon aina tuo selviäminen tapahtuu jotenkin vahingossa, jonkin kokemuksen, keskustelun tai toisen taideteoksen kautta. Näen työni yhtäkkiä ikään kuin peilin kautta ja sillä tavalla tulen katsoneeksi sitä uudesta kulmasta.

Tämän jälkeen asiat kehittyivät jotakuinkin niin, että kirjoitin kirjani ensimmäisen version valmiiksi ja näytin sen Tammen Petra Maisoselle. Hän piti sitä kiinnostavana, mutta hänellä oli eräs kysymys. Hän ihmetteli, miksei käsikirjoituksessa puhuttu lainkaan seksistä, vaikka siinä kuvattiin romanttista suhdetta. Sanoin, etten halunnut kirjoittaa aiheesta, että siinä oli jotakin liian kiusallista. Olin kyllä käsitellyt seksuaalisuutta ja erityisesti pornokuvastoa jossain määrin jo aiemmissa teoksissani kuten Puputytössä ja Rakkaudenhirviössä, mutta tapa oli ollut etäännytetty ja pornokuvasto on sinällään hiukan toisenlainen tematiikka kuin seksi ihan vain arkisena asiana. Mielestäni seksi oli aina vaikuttanut sellaiselta, ettei siitä voisi tai kannattaisi sanoa mitään, sillä joka tapauksessa kaikki kuulostaisi banaalilta. Mutta nyt, asiaa hetken ajateltuani en voinut olla enää varma, oliko lopulta kyse vain omasta pelostani tuota aihetta kohtaan.

Pelkäsin kai sitä, etten osaisi kirjoittaa seksistä tarpeeksi taitavasti, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, mutta ennen kaikkea pelkäsin sitä, että aiheen mukaan tuominen banalisoisi kirjani vastaanoton, että siinä ei nähtäisi mitään muuta kuin naiskirjailija kirjoittamassa seksistä. Tiedän, ettei pelkoni ollut aiheeton. Olin nähnyt useasti, miten seksiä käsittelevien naisoletettujen taiteilijoiden työt mitätöitiin, keskustelu niiden ympärillä typistyi skandaalinkäryiseksi ja itse taide unohtui. Samaan aikaan sanoin kuitenkin itselleni, etten voinut kirjoittaa vastaanottoa ajatellen, minun oli kirjoitettava teostani ajatellen ja yritettävä tehdä siitä niin hyvä kuin vain osaisin.

Elämäni varrella olin törmännyt hämmästyttävän vähän sellaisiin seksikuvauksiin tai seksiä käsittelevään kirjallisuuteen, joka olisi kiinnostanut minua. Aina niissä oli ollut jonkinlainen valheen maku, tai sitten ne olivat vain tuottaneet sellaista oloa, että oliko tuokin nyt pakko kertoa, olisin mieluummin jättänyt lukematta. Sitten olivat tietysti seksuaalisen väkivallan kuvaukset, jotka ovat pohjimmiltaan aivan toinen asia, sillä eihän seksi sinänsä liity mitenkään väistämättä väkivaltaan. Jotenkin vaistonvaraisesti olin kartellut myös sellaista seksipuhetta, jossa koko asia nähtiin ikään kuin urheilulajina. Seksielämäänsä tulee hoitaa, seksiä tulee harrastaa näin ja näin monta kertaa viikossa, parhaat vinkit miehen mielenkiinnon ylläpitoon ja niin edelleen. Turhaa, kaikki tyynni. Mielessäni asiaan on aina liittynyt jonkinlainen mysteeri, jonka haluaisin mielelläni säilyttää. Seksin kiehtovuus piilee osittain siinä, että se on yksityistä.

Maisonen kuitenkin huomautti, että asian poissaolo saattaisi olla kummallista, kun kyseessä oli nimenomaan rakkaussuhteen kuvaus. Ymmärsin, että hän saattoi olla oikeassa. Niinpä taivalsin kotiini ja annoin itselleni tehtäväksi kirjoittaa aiheesta jotakin, ihan mitä vain, myöhemmin voisin sitten katsoa, olisiko se käyttökelpoista. Muistutin itseäni siitä, ettei mitään sellaista tietenkään tarvitsisi julkaista, joka tuntuisi väärältä. Kirjoitin siis asioita, jotka tulivat mieleeni. Minua hävetti lukea niitä lävitse ja ajattelin, etten sisällyttäisi niitä osaksi kirjaani. Toisaalta lukiessani tekstiä ymmärsin, että seksi oli yhteydessä siihen aihealueeseen, joka käsitteli kontrollia, pelkoa ja hillintää ja oikeastaan tämän yhteyden kautta perustelin lopulta itselleni tuon tematiikan mukana olon.

Kirjoittaessani suhteesta, joka tapahtuu suurilta osin Barcelonassa, huomasin kirjoittavani myös Kataloniasta, jollakin tavalla se oli väistämätöntä, kysymys ui tekstiini halusinpa sitä tai en. Vuosien varrella olin huomannut, että tätä kysymystä oli mahdotonta olla sivuamatta katalaanien seurassa. Pari kertaa alkuaikoinani kaupungissa olin pyytänyt jotakuta selittämään minulle tuota poliittista kuviota ja olin huomannut, että sellaisesta seurasi aina noin tunnin pituinen monologi tai useita tunteja kestävä väittely, jos seurueessa oli enemmän ihmisiä. Jo tuolloin huomasin, että kysymys alueesta, sen autonomiasta ja kielestä lävistää kaikki yhteiskunnan osa-alueet, mutta erityisesti taidemaailmassa se on voimakkaasti läsnä, rakennetaanhan kansakuntaa yleensä juuri kielen ja kulttuurin kautta. Kirjoitusprosessin aikana minulle kertyi melko paljon materiaalia, jolla oli tekemistä Katalonian poliittisten tapahtumien kanssa, mutta rakentaessani varsinaista kokonaisuutta karsin sitä melko reippaasti pois. Päätin ottaa mukaan vain sellaisen, jolla on suora yhteys kirjan henkilöiden jokapäiväiseen elämään ja arkipäiväisiin tapahtumiin. Pyrin siihen, ettei kertojalla olisi näistä asioista mitään varsinaista mielipidettä, että hän olisi vain ulkopuolinen tarkkailija.

Kirjoitin myös sairaudesta ja kuolemasta. Ehkä siksi, että elämä niin suoraan tarjoili noita asioita materiaalikseni. Kirjoittaessa en miettinyt kuuluivatko ne osaksi teostani, mutta lukiessani tekstiä lävitse, huomasin, että kuolemalla oli paljonkin tekemistä kaiken muun kanssa. Juuri elämän rajallisuus, tieto siitä, ettei se jatku ikuisesti muistuttaa kertojaa siitä, että valintoja on pakko tehdä, sillä jonakin päivänä kaikki loppuu, elämä päättyy ja silloin on liian myöhäistä enää valita mitään.

Mietin tulisiko minun nimetä kirja samalla nimellä, jonka olin antanut Eurooppa-tekstille, Asioita, joilla ei ollut järjen kanssa mitään tekemistä. Pidin tuosta nimestä, mutta samaan aikaan ajattelin, että se olisi liian pitkä. Ajattelin, että nimellä voisi olla jotakin tekemistä rakkauden kanssa, tai kenties suhteen, paljon mietin myös järkeä ja järjettömyyttä. Minulla oli erilaisia vaihtoehtoja, joita silmäilin toisinaan. Rakkautta sisältävät nimet hylkäsin kuitenkin melko nopeasti siksi, että olin käyttänyt sanaa jo esikoisromaanini nimessä, vaikkei tuo teos (romanttista) rakkautta oikeastaan käsittelekään. Suhde puolestaan on Suomen kielessä jollakin tavalla hieman yleinen sana, sekään ei lopulta tuntunut oikealta, ja niinpä minulle jäivät järki ja järjettömyys. Tuntui, että romaanilla oli paljon enemmän tekemistä jälkimmäisen kanssa, ja samaan aikaan ymmärsin, että Järjettömiä asioita voisi olla sellainen nimi, joka pitäisi sisällään koko romaanin maailman, nuo aiheet, joista olin kirjoittanut. Kaikki ne ovat sellaisia, joita kovin mielelläni järjestelisin järkeeni tukeutuen, mutta jotka elämä vyöryttää usein vastaan kaoottisina ja epäselvinä. Jollain tasolla ajattelenkin, että kirja käsittelee nimenomaan sitä, ettei elämä ole hallittavissa, järjestettävissä tai kontrolloitavissa. Ja mitä pikemmin onnistumme vapautumaan hallittavuuden ja kontrollin harhasta, sitä helpompi meidän on elää, olla elossa niin kauan, kun se itse kullekin on mahdollista.

Järjettömiä asioita
17 likes ·   •  5 comments  •  flag
Share on Twitter

August 18, 2020

December 24, 2019

Joulusaarna

Usein kuulee sanottavan, että joulu on ilon juhla. Olen miettinyt, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Lapsuuden joulut toki muistan, ja ne olivatkin iloisia. Se liittyi kai odotukseen ja siihen, että sen myötä arki sai taianomaisen hohteen. Lapsena mielikuvitus teki kaikesta ihmeellistä. Villalangasta virkatut punatulkut visersivät ja tontut kurkistelivat savupiipuista. Minä yritin käyttäytyä niin moitteettomasti kuin vain osasin. Petasin sängyt, kampasin tukan, soitin pianoläksyt ja luin kirjaa, mutta en ymmärtänyt siitä sanaakaan, sillä ajattelin vain tonttuja ja sitä näkisivätkö ne, miten kunnollinen olin, kertoisivatko ne sen joulupukille, ja toisiko joulupukki minulle kaiken mitä halusin.

Lahjojen jakohetkeen liittyi erilaisia tunteita. Äitini olisi halunnut, että olisimme avanneet lahjat rauhallisesti yhden kerrallaan ja ihastelleet sitten kutakin lahjaa vuorollaan. Mutta todellisuudessa kaikki vain raatelivat lahjat auki niin nopeasti kuin mahdollista. Muistan, miten pikkusiskoni tulistui, kun minä ja veljeni saimme pyjamat ja hän ei, ja niinpä hän tukki jouluaattona vessanpöntön yrittäessään huuhdella pyjamoitamme sieltä alas. Ja muistan, miten yhtenä jouluna veljeni paketista löytyi leipomissetti, johon kuului erilaisia kulhoja ja mittoja. Hän olisi kai halunnut jotakin muuta, en tiedä mitä, mutta sen vain muistan, että hän heitti leipomissetin seinään ja karjui naama punaisena, ettei pitänyt lahjasta. Seuraavana päivänä hänen mielensä oli kai jo muuttunut, sillä hän oli lakannut karjumasta, kiristänyt ylleen esiliinan ja mittasi kieli hampaiden välissä jauhoja kulhoon.

Luulisin, että me emme olleet kauhean hyviä osoittamaan myönteisiä tunteita. Muistan kyllä äitini sanoneen, että pitäisi osata olla kiitollinen, mutta en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitettiin, se oli jotakin liian abstraktia.

Alakouluni seinällä oli juliste, jossa luki, hyvät tavat kaunistavat. Koulussa opettelimmekin sanomaan yhteen ääneen hyvää huomenta opettaja, ja marssimaan parijonossa erilaisiin paikkoihin, mutta siihen se sitten jäikin. Koskaan ei selvinnyt, mitä muuta noilla hyvillä tavoilla tarkoitettiin. Kotona äitini painotti, että kyynärpäitä ei saa pitää pöydällä, veistä ei saa laittaa suuhun, lautanen tulee syödä tyhjäksi ja sen jälkeen tulee sanoa kiitos. Aina tulee sanoa kiitos ja anteeksi, varsinkin anteeksi, jos häiritsee liian paljon tai edes vähäsen, ja sillä kyllä pärjäisi jo melko pitkälle.

Käytöstapani joutuivat koetukselle matkustaessani ulkomaille. Yhtäkkiä ne eivät enää merkinneetkään sitä, että osasin ottaa muut ihmiset huomioon, vaan pikemminkin sitä, että olin epäsosiaalinen. Huomasin, että parhaille taidoilleni, kuten sille, että osasin olla häiritsemättä, tai sille, että osasin olla tekemättä itsestäni numeroa, sekä myöskin sille, että pärjäsin yksin, ei annettu paljoakaan arvoa. Päinvastoin, minulta kysyttiin, oliko varmaa, etten ollut robotti.

Muistan myös, miten eräs italialainen asuinkumppanini sanoi minulle, että minun olisi lopetettava anteeksi pyytäminen. Hän sanoi, että saisin pyytä anteeksi kerran päivässä, jos todella olisin tehnyt jotakin pahaa, muuten minun olisi luovuttava moisesta. Alennat itsesi, sanoi italialainen. Ihmisen on elettävä ja otettava tilansa, ei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää, hän sanoi.

Luulisin, että suomalaiset käytöstavat juontavat yhä juurensa niiltä ajoilta, kun katajainen kansa päätettiin kaivaa ylös kurjuuden suosta. Ryhdyttiin sivistämään, putsattiin kynnenalukset ja karkotettiin syöpäläiset. Ja tuossa tilanteessa kai katsottiin, että tärkeintä oli opettaa hygieniaan ja kontrolliin liittyviä taitoja. Ei saanut sylkeä lattialle, tuli osata istua selkä suorassa ja pitää mölyt mahassa. Käytöksen kultaisia käsikirjoja annettiin ylioppilaslahjaksi ja sieltä sitten katsottiin, minkälaisella haarukalla tulee syödä kalaruokia. Tämän lisäksi yksin pärjäämisestä ja ankaruudesta tehtiin hyveitä, ja niitä alettiin kutsua sisuksi. Ja niinpä saatiin aikaan yhden maan verran kouluttautuneita, mutta kivikasvoisia ihmisiä, jotka ylpeilivät tuolla sisullaan, mutta joiden sisällä asui outo ahdistus.

Minusta tuntuu, että omalle sukupolvelleni tuo ylpeileminen näyttäytyy lähinnä vahingollisena. Meillä on aina ollut spagettia ja spagetin päälle ketsuppia, joten mitä ihmettä meidän olisi kuulunut tehdä noilla spartalaisilla elämäntaidoilla, joita meille yhä opetettiin? Ja nykyisin, kun elämme todeksi jo ihan toisenlaisia aikoja, mietin, tulisiko suomalaisten pohtia, mitkä voisivat olla sellaisia hyveitä, joista meille olisi aidosti jotakin iloa?

Muistan erään espanjalaisen ystäväni ihmetelleen tarinaa, jota suomalaiset kertovat itsestään. Hän asui maassamme jonkin aikaa ja tuona aikana hänelle sanottiin lukuisia kertoja, että suomalaiset ovat hyvin ujoja, että he eivät osaa ilmaista tunteitaan kovin hyvin. Jälkimmäisestä esimerkkinä mainittiin usein, että suomalainen mies ei koskaan itke. Ystäväni oli tästä ihmeissään, sillä hänen havaintojensa mukaan suomalaiset eivät näyttäytyneet mitenkään erityisen ujoina, eikä heillä varsinkaan ollut mitään ongelmaa negatiivisten tunteiden ilmaisussa. Hän oli törmännyt raivokohtauksiin, vihamieliseen huuteluun, nalkutukseen, tuhahteluun, suun maiskautteluun, sekä myöskin itkeviin miehiin useita kertoja. Hänen mielestään suomalaiset ilmaisivat raivon, surun ja turhautumisen tunteita erittäin sujuvasti, mutta he tarvitsivat harjoitusta ainoastaan myönteisten tunteiden ilmaisemisessa: innostumisessa, naurussa, kiittämisessä, toisten ihmisten kehumisessa ja itsensä ylistämisessä. Sillä nuo taidot, kuten ystäväni totesi, eivät olleet riippuvaisia siitä, oliko ihminen ujo vaiko ei. Ne olivat kaikille paljon haastavampi kuin murjotus. Mutta jos ihminen ne osaisi, tuottaisivat ne hänelle paljon iloa hänen elämänsä varrella, eikä ystäväni ollut varma, tiesivätkö suomalaiset tämän tarpeeksi hyvin.

Se oli minun mielestäni hyvin sanottu, ja vasta noiden sanojen myötä jollakin tavalla konkreettisesti ymmärsin, että myös hyvyys täytyy oppia ja opettaa, se ei välttämättä synny itsestään. Ja kun puhun tässä nyt hyvyydestä, en viittaa ihmisen sieluun tai Jumalaan, tai johonkin muuhun arjen yläpuolella leijailevaan, viittaan ennen kaikkea hyviin tapoihin ja tekoihin, johonkin sellaiseen, jonka kautta hyvyyttä on mahdollista ilmaista.

Perheessäni, vanhempieni luona oli joitakin vuosia sitten japanilainen vaihto-oppilas. Joka aamu hän kävi kävelyllä ja kiersi kylänraitin. Hän kertoi minulle toivottaneensa kaikille vastaantulijoille hyvää huomenta. Mutta muutaman viikon jälkeen, kun hän huomasi, etteivät kyläläiset edelleenkään vastanneet hänen toivotukseensa, hän lakkasi tervehtimästä heitä. Hän ei halunnut toimia jatkuvasti päinvastoin kuin muut ympärillä olijat toimivat. Tulin hieman haikealle mielelle, kun japanilainen kertoi minulle tämän tarinan. Sillä mielestäni se oli ennen kaikkea osoitus siitä, miten yhteisömme opetti ulkopuolelta tulleelle tympeyttä ja epäystävällisyyttä.

Paasasin tästä isälleni ja kyselin, mikä kyläläisiä oikein vaivasi. Miksi he eivät vastanneet tervehdykseen? Isäni sanoi, ettei hän tiennyt. Kyllä ennen vanhaan maalla tervehdittiin, hän sanoi, ja tätä jäin miettimään. Onko niin, että joskus hallitsimme käytöstavat, mutta nyt olimme ne kadottaneet?

Muistin erinomaisen kirjan nimeltään Vahvat yksin, heikot sylityksin. Teoksessa kirjailija Taina Kinnunen käsittelee suomalaista kosketuskulttuuria haastatteluiden kautta. Mieleeni jäivät kirjasta etenkin ne haastateltavat, jotka kertoivat omaksuneensa läheisyyden ja koskettamisen taidon lapsuudessa, mutta menettäneensä ne sittemmin esimerkiksi avioituessaan tunnekylmään perheeseen. Eräs nainen kertoi tottuneensa lapsuudenkodissa halaamiseen ja suukkoihin, mutta uudessa perheessä hänelle oltiin sanottu, että häntä lyötäisiin, jos hän tulisi liian lähelle. Ja niinpä nainen totesi, ettei ollut onnistunut siirtämään luontevaa kosketuskulttuuria omille pojilleen.

Moni haastateltu kertoi, että koskettamiseen liittyi vahvoja muistoja. Kurinalaisessa ja eleettömässä kulttuurissa sellaisella, että vaikkapa opettaja oli joskus painanut käden olkapäälle ja sanonut jotakin kaunista, saattoi olla koko elämän mittainen hyvää tuottava vaikutus. Moni muisti sen, miten suurta lämpöä ja kiitollisuutta oli tuntenut, kun sairaana joku oli pitänyt kädestä tai halannut.

Ajattelen, että myötätunto on olemassa nimenomaan hyvien tekojen kautta. Pelkkä hyvä ajatus ei riitä, tulisi pystyä muuttamaan ajatus teoiksi ja sitä kautta todeksi. Lisäksi, hyviä tapoja on mahdotonta opettaa, jos niitä ei itse noudata, sillä lopulta ihminen on kädellinen nisäkäs, joka jäljittelee niiden toimintaa, jotka hänen lähellään elävät.

Suomalaisten kuulee toisinaan päivittelevän sitä, miten pinnallisia amerikkalaiset, ranskalaiset, ruotsalaiset, tai milloin minkäkin maan kansalaiset ovat. Pinnallisuuden merkiksi päivittelijät lukevat sen, että nuo ulkomaalaiset kyselevät koko ajan kuulumisia, eivätkä sitten edes kuuntele vastausta, ja sanovat aina, että heille itselleen kuuluu hyvää, huolimatta siitä, miten synkällä mielellä he oikeasti ovat, ja hymyilevät syyttä suotta, sehän on oikeastaan valehtelua, jos he eivät todella ole iloisia.

Itseään suomalaiset sen sijaan kutsuvat mielellään aidoiksi ja rehellisiksi. En tiedä, olemmeko tehneet tämän johtopäätöksen sillä perusteella, että kuulumisia kysyttäessä saatamme alkaa puhua omasta ahdistuneisuudestamme, tuijotamme tyhjyyteen ilmeettömin kasvoin silloin, jos meitä ei hymyilytä, ja jätämme tervehtimättä vastaantulijaa, mikäli emme voi olla aivan varmoja, miksi häntä tulisi tervehtiä.

Harmi vain, että ulospäin tämä ei varsinaisesti luo vaikutelmaa rehellisyydestä, eikä myöskään aitoudesta, vaan ennen kaikkea töykeydestä ja itsekkyydestä.

Mutta toisaalta meidän puolustukseksemme on sanottava, että monesti vakiintuneiden käytänteiden puute monimutkaistaa asioita. Hyvien käytöstapojen noudattaminen olisi yksinkertaisempaa, jos olisimme ensin sopineet, mitä ne ovat ja toimisimme sitten aina samalla tavalla. Varmasti moni suomalainen tietää, miten ulkomailla ollessa yhtäkkiä läheisyys ja vaikkapa juuri tervehtiminen muuttuvat helpoiksi. Kun aina tervehditään, on tervehdykseen helppo vastata. Kun taas kotimaassa varmaa on ainoastaan epävarmuus. Siinä kohtaa, kun pitäisi vain sanoa hei, alkaakin monimutkainen arvonta siitä, pitäisikö tervehtiä vaiko ei, tuleeko halata vai kätellä, vai nyökäyttää vain päätään huomaamattomasti. Tuloksena on usein jonkinlainen outo välimuoto, kuten huulten välistä sihisty kuiskaus, tai pahimmassa tapauksessa sellaisen teeskentelemisen, ettei ikään kuin näe vastaantulijaa. Miksi ei voisi vain sanoa hei? Eikö se olisi kaikkein yksinkertaisinta?

Esikoisromaanissani Rakkaudenhirviö ja teatteriteoksessani Tavallisuuden aave tutkin suomalaisuutta ja ennen kaikkea sitä, minkälaiselta voisi näyttää suomalainen kehollisuus, jos se esitettäisiin sellaisena kuin itse olin sen nähnyt ja kokenut. Mietin paljon sukuni juhlia, sitä, miten ihmiset eivät keräänny keskelle huonetta juttelemaan, vaan juovat kahvia seinän vierille hakeutuen ja hiljaa supisten. Mietin häitä, joissa hääparia mennään onnittelemaan kurinalaisessa parijonossa, ei tungeksien ja hälisten, ja hääpari itse istuu jäykin vartaloin kaukana muista, oman pöytänsä takana. Ja mietin myös jouluja. Sitä, miten joulurauhan julistuksessa käsketään ihmisiä rangaistuksen uhalla olemaan häiritsemättä ja muiden rauhaa rikkomatta. Ja miten surumielisten joululaulujen ryske painaa jo valmiiksi talven raskauttaman mielen yhä tummempiin aatoksiin. Ja sitten kuitenkin sanotaan, että kyseessä on ilon juhla. Missä se ilo näkyy? Missä se oikein piileksii?

Ajattelen, että ilo liittyy irti päästämiseen. Iloitseminen pakenee kontrollia ja sääntöjä. Jos mietin niitä hetkiä elämässäni, jotka ovat olleet iloisia, on niihin liittynyt vapautta ja jopa jonkinlaista epäjärjestystä: on ollut naurua, laulua tai tanssimista. Lapsena kaikki sellainen oli helpompaa. Oikeastaan ilo oli melkein aina läsnä, jos aikuiset eivät kieltäneet ja pyytäneet käyttäytymään kunnolla. Ja sitten kun kasvoi aikuiseksi ja oppi toimimaan sääntöjen mukaisesti, olikin ilo jo kadonnut.

Luulisin, että juuri ilon takia ihmiset haluavat mennä huvipuistoihin ja antautua vatkattavaksi erilaisiin laitteisiin, tai juoda humalahakuisesti alkoholipitoisia juomia. Molempiin toimiin kuuluu odotus tuulettumisesta, kurin ja hillinnän menettämisestä. Ja väitänkin, että jos opettelisimme myönteisten tunteiden näyttämistä arkielämässä, tukahtuneisuutemme ja sitä kautta alkoholin janomme saattaisivat hellittää hieman.

Siispä mikäli toivomme, että joulu olisi iloinen, unohtakaamme tuo iänikuinen sisu, ankaruus ja suorittaminen. Tervehtikäämme vastaantulijaa autiolla metsätiellä, portaikossa, tai junan penkkiin istuttaessa. Tervehtikäämme, vaikka meille ei vastattaisi, sillä se on paras vaihtoehto, ja se on hyvän levittämistä. Tervehtiminen ei ole pinnallista, se on kommunikaatiota ja kommunikaatio on syvällistä. Sanokaamme jollekulle jotakin kaunista, olkaamme helliä, katsokaamme silmiin ja harjoitelkaamme hymyilemistä, se ei vaadi rahaa tai edes paljon voimavaroja, kaikilla meillä on siihen mahdollisuus.

https://areena.yle.fi/1-50343435?utm_...
4 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share on Twitter

August 30, 2019

Kirjakerho

Emmyn ja Sasin feministinen kirjakerho on kolmen jakson mittainen podcast -sarja, joka on kuultavissa ja nähtävissä livenä F/Symposiumissa sekä kuunneltavissa livestreamin kautta myös kotisohvalta. Ohjelman keskiössä ovat ennen kaikkea kirjat ja teatteri. Niiden kautta Karhu ja Turunen käyvät laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, joka sivuaa mm. taiteen virtauksia ja tekijyyttä, feminismiä, sukupuolta, valtaa ja ystävyyttä.

Jakso I

https://soundcloud.com/fsymposium/emm...

Jakso II

https://soundcloud.com/fsymposium/emm...

Jakso III

https://soundcloud.com/fsymposium/emm...
2 likes ·   •  1 comment  •  flag
Share on Twitter

February 17, 2019

Medusan huone, lähtökohtia

Kreikkalaisen mytologian mukaan Medusa oli alun perin kaunis nuori neito, jonka meren jumala Poseidon raiskasi ja joka teon seurauksena muutettiin hirviöksi. Kiinnostuin myytistä ja halusin tietää lisää. Lainasin kirjastosta kaikki Medusa-hakusanalla löytyvät teokset, mutta itse päähenkilö loisti niistä poissaolollaan. Huomasin, että useimmiten kun puhutaan Medusasta, ei kuitenkaan puhuta hänestä, vaan puhutaan Poseidonista ja Perseuksesta, miehistä, jotka hyväksikäyttivät Medusaa ja tappoivat hänet.

Poseidonin kohdalla tarina menee jotakuinkin näin: Poseidon oli ihastunut Medusan kauniisiin kullanvärisiin hiuksiin. Niinpä hän raiskasi tämän. Teon seurauksensa Pallas Athene vihastui ja muutti kauniin Medusan kammottavaksi hirviöksi. Medusan kultaisten hiusten tilalle kasvoi käärmeitä ja hänen suustaan roikkui ällöttävä, pitkä kieli. Medusan katseesta tuli vaarallinen. Sen avulla hän saattoi muuttaa tunkeilijat kiviksi.

Perseuksen tarina on puolestaan tämä: Perseus sai kuninkaalta mahdottoman tehtävän. Hänen oli tuotava tälle Medusan pää. Perseus lähti matkaan innokkaana. Hän sai mukaansa hohtavan kuparikilven, näkymättömyyspäähineen, säkin, sekä lentävät sandaalit. Perseus löysikin pian luolassa piileskelevän Medusan. Hän hiipi lähemmäs näkymättömyyshattu päässään, heijasti Medusan kuolettavan katseen kilpensä avulla ja leikkasi hirviön pään irti, pani sen säkkiin ja pakeni siivekkäiden sandaaleidensa avulla. Paluumatkalla hän pelasti prinsessa Andromedan kivettämällä erään merihirviön Medusan irti leikattua päätä apunaan käyttäen. Perseus palasi kotiin voittajana, sai prinsessan ja puoli valtakuntaa.

Medusan näkökulmaa näihin häntä itseään koskeviin tapahtumiin ei useimmiten kerrota.

Lukiessani kyseisiä tarinoita tunnen ärtymystä ja väsymystä. En voi olla miettimättä, että tämä on se perintö, jonka päälle länsimainen kulttuuri on kyhätty: miehistä myllerrystä, jossa naiselle on varattu himoittavan objektin tai kammottavan hirviön osa. Tuttuun tapaan raiskauksesta joutuu vastuuseen uhri, joka maksaa rikoksesta lopulta omalla hengellään. Näitä kertomuksia tarkasteltuaan on helppo ymmärtää, miksi asiat ovat edelleen niin kuin ne ovat. Seksuaalinen väkivalta ei ole kadonnut minnekään ja sitä ympäröi yhä häpeän ja stigmatisoinnin kehä. Vain harva uhri ilmoittaa rikoksesta, ja ne, jotka ilmoittavat, voivat saada syyt niskoilleen.

Medusan myytissä keskeisintä lienee katse, tuo taianomainen voima, johon nöyryytetyn Medusan valta kytkeytyy. Romaanisissa kielissä, kuten vaikkapa ranskassa tai espanjassa, näkeminen (esp. ver) on etymologisesti sidoksissa tietämiseen ja sitä kautta ymmärtämiseen ja totuuteen (esp. verdad). Katsomisen avulla päästään tietoon käsiksi, ja kuten tiedämme, tieto on valtaa. Katse ja katsominen ovat perinteisesti mielletty miehen sukupuolisuuteen kuuluviksi, vallan välineiksi, jotka pitävät sisällään maskuliinista voimaa. Kenties juuri tämän takia kivettävä katse tekee Medusasta erityisen uhkaavan. Sen avulla Medusa tunkeutuu miehisen vallan alueelle ja murskaa naiselle varattua sivustaseuraajan roolia.

Katseen lisäksi eräs Medusan myytissä itseäni kiehtovista asioista ovat hiukset. Vaikka tarina kerrottaisiin lyhyestikin, usein mainitaan, kuinka juuri Medusan kauniit kullanväriset hiukset koituvat hänen kohtalokseen. Samoin keskeistä on hiusten tuhoutuminen. Käärmeinä luikertelevista hiuksista onkin tullut Medusan kenties tärkein tuntomerkki.

Hiukset ovat kautta aikojen symboloineet elinvoimaa ja seksuaalisuutta. Antiikin Kreikassa ihmiset uhrasivat hiuksiaan toivoessaan voimaa ja hedelmällisyyttä, ja lähes kaikilla valtavirtauskonnoilla on ollut hiuksista jonkinlaista sanottavaa. Monissa tunnetuissa tarinoissa hiukset joko auttavat kantajaansa tai suistavat tämän tuhoon. Medusan lisäksi näitä voisivat olla vaikkapa Raamatun Simsonin, Egyptin kuningatar Bereniken tai Grimmin veljesten Tähkäpään tarinat. Hiuksiin liitetystä voimasta kertoo myös se, miten suuri rooli niillä on ollut naisvartalon kontrolloimiseen liittyvissä perinteissä. Naisia on vaadittu usein peittämään hiuksensa. Auki hulmuavien hiusten on katsottu kuvastavan nuoruutta ja seksuaalista vetovoimaa, kiinni sidottujen puolestaan kunnollisuutta ja aikuiseksi kasvamista. Pitkiä hiuksia on pidetty naisellisuuden merkkinä, lyhyitä naiselle sopimattomina. Hiusten leikkaaminen on ollut kurituskeino tai tapa häpäistä. Ja vielä tänäkin päivänä vaikkapa muotikuvastossa esiintyessään naisten lyhyet hiukset edustavat yhä jonkinlaista kapinaa tai irtiottoa siitä, mitä perinteiseltä naiselta odotetaan.

Kiinnostukseni Medusaa kohtaan syveni, kun löysin ranskalaisfilosofi Hélène Cixousin Medusan nauru -esseen, jossa Cixous purkaa myyttiä. Cixous’n mukaan mytologisen tarun keskeisimpinä rakennuselementteinä ovat toimineet pelko ja viha naista ja naisen halua kohtaan. Cixous’n mukaan Medusa ei ole hirviö. Medusa on kaunis ja hän nauraa. Mutta juuri nauru on tehnyt Medusasta patriarkaatille uhkaavan. Sen helmeily on kirvoittanut pelon naisesta, joka mitätöi ja kastroi naurullaan, ja siksi Medusa on täytynyt kukistaa.

Cixous’n essee rakentaa yhteyttä kirjoittamisen ja seksuaalisuuden välille, mantereille, joista nainen on karkotettu ja jotka tulisi vallata takaisin. Niiden kautta olisi löydettävissä yhteys paitsi itseensä, myös maailmaan. Niinpä Cixous ehdottaakin kirjoittamista vapautumisen keinoksi ja Medusan pelastamiseksi.

Esseessään Cixous pohtii, mitä voisi olla niin sanottu feminiini kirjoittaminen tai naiskirjoitus, kuten ranskankielen termi écriture féminine on suomennettu, ja toisaalta, miten naiset voisivat murtautua ulos siitä pimeydestä, johon heidät on teljetty, kirjoittaa itsensä osaksi maailmaa, jota ovat hallinneet miehet ja niin sanottu maskuliini.

Cixous ei viittaa pelkästään biologiseen sukupuoleen puhuessaan naiskirjoituksesta. Pikemminkin hän puhuu sellaisesta kirjoittamisesta, joka murtaa konventioita, murentaa sitä, mitä on opittu pitämään kelvollisena, kirjoittamisesta, joka nostaa esiin piiloon sysättyä ja pinnan alle vähäteltyä.

”Naisten on kirjoitettava itsensä. Heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumistaan. Samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin – yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan – omalla liikkeellään”, kirjoittaa Cixous. (suom. Aura Sevón)

Toisaalta hän myös toteaa:

”Mutta ennen kaikkea on sanottava, että huolimatta siitä massiivisesta torjunnasta, jolla naiset on sysätty pimentoon, jotta he hyväksyisivät pimeyden kodikseen, ei ole mitään yleistä naiseuden tyyppiä tai tyypillistä naista.”

Medusan huone on teatteriesitys, joka liikkuu Medusan myytin liepeillä ja Cixous’n esseen jalanjäljissä. Se on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä, joihin kuuluvat niin seksuaalinen häirintä kuin naureskelu naisten yrityksille ottaa julkista tilaa ja sanaa haltuun.

Olen ajatellut mitätöimistä ja siitä seuraavaa sisäistettyä mitättömyyden kokemusta. Sitä miten naisen asema on ollut vuosisatoja eräänlainen itseään ruokkiva kehä. Kun ensin on tarpeeksi kauan vähätelty ja painettu alas, ruokittu häpeällä ja inholla, ovat naiset pikkuhiljaa luopuneet harhakuvitelmistaan ja hiljenneet. He ovat lakanneet ottamasta tilaa, lakanneet luulemasta itsestään liikoja ja tyytyneet palvelijan asemaan. Ja sitten, kun ajat ovat hieman muuttuneet, yhtäkkiä pitäisikin osata toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä, ottaa tilaa ja nauttia. Missä ovat naiset, me kyselemme. Miksi he puuttuvat pörssiyhtiöiden hallituksista, politiikan arvovaltaisimmilta paikoilta ja taidemaailman huipulta? Miksi he eivät vain osaa ottaa rennosti? Aivan kuin tuhansia vuosia pitkä historia olisi yhdessä yössä pois pyyhitty. Jos haluamme, että asiat olisivat toisella tavalla, on meidän ensin kohdeltava naisia tuhat vuotta kunnioittavasti ja katsottava sitten, onko mikään muuttunut.

”Kukapa kuohuva, rajaton nainen ei häpeäisi valtaansa. [- -] Kukapa ei viettiensä fantastisesta kuohusta häkeltyneenä ja kauhistuneena olisi pitänyt itseään hirviönä (onhan hänen annettu uskoa, että normaali, hyväkäytöksinen nainen on suorastaan jumalaisen tyyni)”, kirjoittaa Cixous.

Uskon, että taiteen tekeminen on tilan ottamista ja äänen käyttämistä. Taiteilijuus on subjektina toimimista. Mutta juuri taiteen parissa naiselle on perinteisesti tarjottu objektin osaa, passiivisuutta ja katseen kohteena olemista, alastomana divaanilla makoilua. Pitkät perinteet on myös sellaiselle, että naiset, jotka eivät tyydy asemaansa, vaan tekevät mitä haluavat, pyritään repimään alas. On tavallista, että tällaisia naisia nimitellään rumiksi, epäviehättäviksi, noidiksi tai hirviöiksi, ja viimeistään tällä tavalla heidät saadaan usein vaikenemaan, piiloutumaan kaukaiseen luolaan käärmehiuksineen.

Minua kiinnostaa niin sanottu female gaze, naiskatse. Elokuvaohjaaja Jill Solloway puhuu naiskatseesta kuuluisaksi tulleella Youtube videollaan, On The Female Gaze, Master Class, 2016. Tai pikemminkin hän puhuu naiskatseen vastakohdasta male gazesta, miehisestä katseesta, jonka lävitse suurin osa länsimaisesta taiteesta on rakennettu. Miehinen katse hallitsee maalauksia, kirjallisuutta, elokuvia ja muotia, se määrittelee kauneusihanteen ja seksuaalisen halun rajat. Miehistä katsetta on niin paljon tarjolla, että pikkutytöstä lähtien itsellenikin on ollut luontevaa samastua sellaisiin teoksiin kuin Vladimir Nabokovin Lolita tai Anton Tšehovin Vanja-eno. Täysin tyytyväisenä olen tarkastellut maailmaa nuorta naisvartaloa himoitsevan vanhenevan ukkelin silmin. Olen kierrellyt museoissa katselemassa taidehistorian merkkiteoksia, miesten maalaamia kuvia alastomista ja nimettömistä naisista, ja uskonut, että niissä olisi jotakin elämää suurempaa. Naiskatsetta puolestaan on ollut tarjolla niin vähän, että on vaikea hahmottaa, mitä se voisi edes tarkoittaa. Esimerkiksi rakentavia ja kauniita kuvauksia naisten välisestä ystävyydestä saa hakemalla hakea, vaikka on selvää, että tosielämässä naisten välistä solidaarisuutta on paljon. Entä mitä voisi tarkoittaa naisen halu, jos sitä ei määritetä miehisen katseen kautta?

Nauroin ääneen, kun katsoin amerikkalaista dokumenttielokuvaa Feminist Portraits, joka käsitteli seitsemänkymmentäluvun feministejä. Eräät heistä, muun muassa Judy Chicago ja Miriam Schapiro rakensivat vuonna 1972 Los Angelesiin Naisten talon, jossa oli esillä naisten tekemää taidetta, sellaista, jossa maailma esitettiin juuri naiskatseen kautta. Kamera kuvasi näyttelyyn tuotuja miehiä, jotka hämmästyneinä tuijottivat vulvan muotoisia patsaita ja kotitöistä kertovaa performanssia. Miesten kasvoilta paistoi epäusko ja halveksunta. He pyörittelivät silmiään ja tuhahtelivat. Olisi upeaa voida sanoa, että se oli silloin, nyt ajat ovat toiset, mutta valitettavasti tuntuu, että vain vähän on muuttunut. Miehisen katseen lävistämästä kuvastosta on edelleenkin vaikea irrottautua elämässä tai taiteessa, vaikka haluaisi. Ja irrottautumisyrityksistä seuraavat yhä nuo tuhahtelevat nenät ja vihaisena mulkoilevat silmät, tämän olen saanut huomata.

"Jokainen nainen on kokenut puhumaan ryhtymisen piinan: sydän hakkaa haljetakseen, toisinaan ilmaisusta menettää otteen tai siihen hukkuu, kieli ja maa jalkojen alla horjuvat, niin suuressa määrin puhuminen julkisesti, jo pelkkä suunsa avaaminen on naiselta uhkarohkea teko, transgressio”, toteaa Cixous.

Kaiken tämän takia katson velvollisuudekseni jatkaa työtäni taiteen parissa. Tiedän, että teokseni ovat vain pian katoavia pisaroita maailmankaikkeuden meressä, mutta samaan aikaan ajattelen, että ainoastaan tekemisellä on merkitystä. Ja juuri tämän takia Medusan huone on itselleni ennen kaikkea teko, joka toimii vastakohtana tekemättä jättämiselle. Sanoja ja musiikkia vastalauseena hiljaisuudelle. Tarkoitukseni ei ole saarnata tai kertoa kenellekään, mikä olisi oikea tapa elää. Toivon ainoastaan, että katsoja voisi hetken ajan nojata taakse, hengähtää ja antaa ajatusten virrata vapaina.

Sanakirja: Carl von Linné antoi 1700-luvun puolessa välissä meduusa-nimen onteloeläimille, joiden kellomainen ruumis muistuttaa päätä niiden ympärillä liehuvine polttiaislokeroineen. Nimitys tulee antiikin taruston Medusasta, manalan naishahmoisesta hirviöstä, jonka hiukset olivat käärmeitä. Suomessa meduusa-sanaa on käytetty eläintieteessä jo 1800-luvun loppupuolella. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004)

Lähteet:
Cixous, Hélène (2013): Medusan nauru. Suomennos Aura Sevón ja Heta Rundgren. Helsinki: Tutkijaliitto.
Zajko, Vanda & Leonard, Miriam (toim.) (2008): Laughing with Medusa: Classical Myth and Feminist Thought. Oxford: Oxford University Press.
Häkkinen, Kaisa (2004): Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
5 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share on Twitter

July 18, 2018

Timanttiaukio

Olen luvannut kirjoittaa kirjasta nimeltään Timanttiaukio. Sen on kirjoittanut katalonialainen Mercé Rodoreda vuonna 1962. Itse löysin Timanttiaukion noin viisikymmentä vuotta myöhemmin ja lumouduin heti. Syitä oli useita. Yksi tärkeimmistä oli suhteeni Barcelonaan, kaupunkiin, jossa Timanttiaukio-niminen paikka todella sijaitsee. Toinen seikka lienee se, että minua alkoi kiinnostaa kirjan merkittävä asema, joka on vain jykevöitynyt vuosikymmenten saatossa jopa niin paljon, että katson oikeudekseni tarkastella teosta eräänlaisena kansallisena monumenttina. Pohdin, onko vahvasti naisnäkökulmainen, arkinen ja yksityiseen paneutuva Timanttiaukio yhteiskunnallinen tai jopa vallankumouksellinen teos? Vai ovatko tulkintani liioiteltuja, perustuuko kirjan asema ennen kaikkea sen kaunokirjallisiin ansioihin?

Tutustuin Barcelonaan vuonna 2005, kun olin opiskelijavaihdossa paikallisessa teatterikoulussa, Institut del Teatressa. Espanjassa elettiin nousukautta. Pääministerin virkaa toimitti sosiaalidemokraattien José Luis Rodríguez Zapatero, joka lupaili katalaanien kauan penäämiä parannuksia alueen perustuslakiin ja verotukseen. Tunnelma oli toiveikas ja kevyt. Elämää haittasivat vain ylikuumentuneet asuntomarkkinat ja niiden aiheuttamat kiskurihinnat. En voinut olla kummastelematta, miten paikalliset selvisivät niistä palkoillaan, jos suomalaisellekin ne tuottivat vaikeuksia. Asustelin eräässä ikkunattomassa vaatekomerossa, en omistanut lämpöpatteria, nukuin toppatakki päällä ja ravitsin itseäni lähibaarin edullisella punaviinillä, jota ostin koulun jälkeen puolentoista litran vesipulloon. Puhuin espanjaa jotakuinkin hyvin, mutta olin huomannut, ettei se riittänyt. Miksi et opettele katalaania? kyselivät opiskelukaverini. He halusivat, että olisin kiinnostunut heidän kulttuuristaan enkä playasta ja fiestoista, jotka vetivät minua puoleensa paljon enemmän. Tiesin kyllä, että taideopiskelijoiden mielestä juuri playa ja fiestat olivat pilanneet kaupungin, tehneet siitä eräänlaisen aikuisten huvipuiston, jonka kaduilla lihavat amerikkalaiset huhuilivat Gaudín nimeä, mutta olin nuori, hölmö ja muutenkin pihalla eikä huvipuistoissa ollut mielestäni mitään vikaa.

Erityisesti muistan ensimmäisen kesän. Muutin taiteilijoiden ja hipstereiden suosimaan Gràcian kaupunginosaan. Asuin korttelin päässä Timanttiaukiosta, Planeettakadulla, ja odotin innolla kaupunginosan kesäjuhlaa, joka järjestetään aina elokuussa. Ensin juhlin viisi päivää muiden mukana, ja lopulta olin niin väsynyt, että olisin halunnut vain nukkua, mutta se ei ollut mahdollista, sillä musiikki jatkoi soimistaan, ihmiset möykkäämistään ikkunani alla, ja minä makasin kuumassa huoneessani ja ajattelin erästä äitini kaveria, uskovaista naista, joka pakeni Joensuusta aina Ilosaarirockin aikaan, koska melu ja syntiset nuoret kävivät hänen hermoilleen. Herran siunausta, hän huikkkasi ja ajoi pyöräilykypärä päässään tiehensä. Mietin, että olisin itsekin halunnut laittaa kypärän päähäni ja paeta, en vain tiennyt, minne olisin mennyt.

Sittemmin vuodet olivat kuluneet. Olin palannut kotiini. Minusta oli tullut vanha ja vakava. Samaan aikaan Espanja oli vajonnut lamaan, asuntojen hinnat olivat romahtaneet ja uutiset täyttyivät tarinoista, joissa kokonaisia perheitä heitettiin kaduille kodeistaan. Zapateron tilalle oli noussut patakonservatiivinen ja korviaan myöten korruptioon vajonnut Mariano Rajoy. Korruptiosta tuohtuneita kansalaisia oli sumutettava jollakin, ja tehtävään sopi mainiosti Katalonian-kysymys. Sitä mukaa, kun keskushallinnon asenteet maan koillisnurkan suhteen kovenivat, kasvattivat katalaanit kaunaa isäntävaltiotaan kohtaan. Kun neuvotteluille ei löytynyt sijaa, alkoi itsenäisyysliike saada yhä suurempaa kannatusta katalaanien keskuudessa yli puoluerajojen.

Aloin pohtia syvällisemmin kaupunkia, jossa olin ollut. Lueskelin katalonialaista kirjallisuutta: Ramon Llullin vanhoja tekstejä, Maria Aurèlia Capmanyn esseitä, Joanot Martorellin Tirant Valkoisen (yksi niistä harvoista ritariromaaneista, jotka Don Quijote katsoo säästämisen arvoiseksi viskoessaan kirjahyllynsä sisältöä takkaan) sekä tietenkin Georg Orwellin Katalonia, Katalonian, jonka havainnot espanjalaisten yhtäaikaisesta hyväntahtoisuudesta ja laiskuudesta ovat edelleen hykerryttäviä. Seurasin myös Katalonian poliittista tilannetta, pidin yhteyttä teatterikoulusta saamiini ystäviin ja palasin Barcelonaan useammin kuin tarpeellista. Kaipasin kaupunkia, halusin käyskennellä sen katuja ja juoda vermutit vihaisten ukkojen pitämässä lähibaarissa. Ystävyydet synnyttivät tilaisuuksia teatterin parissa, ohjasin töitäni paikallisille näyttämöille ja vuosien myötä suhteeni kaupunkiin syveni.

Yhdellä matkoistani törmäsin Rodoredaan. Olin kävelyllä Les Cortsin alueella, jonka monet tuntevat fc Barcelonan Camp Nou -stadionista. Ohitin vanhanaikaisen apteekin, joka oli jäänyt kahden suuren kauppakeskuksen väliin. Apteekin vierestä oli purettu talo ja apteekki näytti vinksahtaneelta aukion nurkassa. Yhteen apteekin seinistä oli maalattu valokuvan tarkka graffiti valkotukkaisesta naisesta. Graffitin vieressä oli teksti: Mercé Rodoreda. En tiedä olinko koskaan nähnyt vanhan naisen kasvoja graffitiksi maalattuina, siinä oli jotakin pysäyttävää, ja ajattelin, että naisen oli oltava joku tärkeä. Painoin nimen mieleeni ja myöhemmin kirjoitin sen Googlen hakukenttään.

Mercé Rodoreda syntyi Barcelonassa vuonna 1908. Espanjassa elettiin tuolloin kuningas Alfonso XIII:n valtakautta. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Rodoreda avioitui, sai lapsen, kyllästyi perhe-elämään ja erosi. Hän otti kirjoitustunteja ja raapusti artikkeleita vasemmistolaisiin lehtiin. Syttyi sisällissota ja lopulta fasistien joukot kaappasivat vallan. Katalaanin kieltä ei saanut enää puhua eikä kirjoittaa, taiteilijoita ja toisinajattelijoita vainottiin. Rodoreda pakeni Pariisiin ja myöhemmin Geneveen. Hän jätti poikansa vanhemmilleen, sillä luuli palaavansa pian. Ajat eivät kuitenkaan muuttuneet, ja Rodoreda tuli pysyvästi takaisin Barcelonaan vasta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kuten tiedämme, ei katalonialaisilla ole edelleenkään omaa valtiota, ja niinpä Rodoredaa sanotaankin toisinaan espanjalaiseksi kirjailijaksi, ja onhan hän laillisesti sitäkin, mutta samalla on hyvä muistaa, että Rodoreda kirjoitti ja julkaisi teoksensa katalaaniksi, ja usein niiden espanjankieliset käännökset ilmestyivät vasta vuosia myöhemmin. Luulisin, että katalaaniksi kirjoittaminen merkitsi Rodoredalle ennen kaikkea rakkautta omaan kieleen, mutta se oli ehdottomasti myös poliittinen akti. Poliittisuus liittyy juuri alueen kielikysymykseen ja asemaan, johon Rodoreda asetti itsensä valitessaan äidinkielensä. Vertailukohdaksi mainittakoon, että Kataloniassa on aina ollut useita kirjailijoita, joiden teokset on julkaistu isäntävaltion kielellä. Syitä tähän voivat olla niin kirjoittajan omat mieltymykset kuin espanjankielisen alueen myyntilukujen metsästyskin. Pian julkaisunsa jälkeen Timanttiaukio alkoi kuitenkin levitä maan rajojen ulkopuolelle, ja tällä hetkellä sitä on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Rodoredasta tuli Katalonian yksi tunnetuimmista ja kenties myös rakastetuimmista sodanjälkeisen ajan kirjailijoista. Ilahduin suuresti, kun huomasin, että käännösten joukosta löytyi myös suomi.

Timanttiaukio kertoo Nataliasta, joka ajautuu Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaan, jota kirjassa kutsutaan suojeluspyhimyksen juhlaksi. Hän tutustuu siellä Quimet-nimiseen nuorukaiseen, joka nimeää hänet Colometaksi, pikku kyyhkyseksi. He menevät naimisiin ja saavat kaksi lasta. Quimet on vanhanajan mies, joka elää vaimonsa mitätöimisestä. Natalia on luonteeltaan kiltti, ajan kuluessa hänen persoonansa murenee ja hän on vähällä kadottaa itsensä kokonaan. Eletään Espanjan toisen tasavallan aikaa, ja kirjan keskivaiheilla syttyy sota. Quimet ja hänen ystävänsä katoavat taisteluun ja Natalia jää yksin lasten kanssa. Tästä alkaa selviytymiskamppailu, joka on viedä Natalian toivon mennessään.

Kirjan voima on arkisissa tapahtumissa. Röyhkeän itsepintaisesti kertoja pysyttelee kodin ilmapiirissä ja Natalian havaintomaailmassa. Kodin ulkopuolista todellisuutta ei selitetä, vaikka samaan aikaan se määrittelee paljon sitä, mitä kodin sisällä tapahtuu. Tarkoitan esimerkiksi sotaa, joka vaikuttaa Natalian elämään syvästi, mutta sen sijaan, että lähdettäisiin kuvaamaan taistelun vaiheita tai sen osapuolia, kerrotaan vain, että päivälliseksi syötiin yksi sardiini ja tummunut tomaatti kolmeen osaan jaettuna. Romaani on siis historialliseen kontekstiin sijoittuva, mutta kiinnostavan kirjasta tekee sen tapa katsoa aikaa yksityisen kautta ja naisen näkökulmasta. Ja vieläpä sellaisella tavalla, että vähän väliä kertoja ikään kuin tarkentaa katseensa arjen yksityiskohtiin, ennen kaikkea esineisiin, jotka toistuvat tekstissä niin itsepintaisesti, että ne tuntuvat muuttuvan symboleiksi jostakin. On suppilo, on nuket kumikaupan ikkunassa ja on hummeritaulu Natalian ystävän, Enriqueta-rouvan seinällä. En halua väittää tietäväni, mitä ne merkitsevät, mutta ne nostavat esille tietynlaisia mielikuvia. Kun ajattelen suppiloa, mieleeni tulee joku, jonka kurkkuun tungetaan liikaa asioita, niin paljon, että lopulta hän ei pysty nielemään enää enempää. Nukkejen kohdalla pohdin, kuvastavatko ne Nataliaa itseään. Katseleeko Natalia omaa kuvaansa nukkejen vahamaisissa vartaloissa? Hummeritaulu puolestaan johdattaa ajatukseni lähestyvään sotaan, aurinkoisten päivien alla muhivaan fasismiin, ihmismielen synkempään puoleen. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtuu jostakin sellaisesta, että Natalia kertoo hummereiden ryömivän esiin kaivosta kuin jonkin pahan enteenä.

Natalian ääntä voi pitää jossain mielessä naiivina mutta ei kuitenkaan lapsenomaisena tai jälkeenjääneenä. Kerronta on käytännönläheistä ja tunteilematonta. Teoksen sävy rakentuu koristeellisten yksityiskohtien kautta, makeispaperien nauhoista, kahvikannujen kylkeen maalatuista appelsiinien lohkoista, humisevasta merikotilosta, jakarandan juurakosta ja silkkiruseteista. Nuo pikkuseikat piirtävät esiin maiseman, joka tuntuu olevan täynnä värejä. Samaan aikaan Natalian äänessä on kuitenkin jotain melankolista, jotain sellaista, jonka kautta hänen voi aavistaa eläneen erillään muista ennen kuin hän kohtaa Quimetin. Natalia työskentelee ensin leipomoapulaisena ja myöhemmin siivoojana, hänet voi kai siis ymmärtää työväenluokkaiseksi. Itseäni tässä asetelmassa viehättää ennen kaikkea se, ettei siihen liity perinteisestä työläiskirjallisuudesta tuttua kuvastoa, ei raadantaa hiilenmustassa tehtaassa, eikä miestä, joka ryyppää kaikki rahat, pikemminkin se vain erottelee tämän päähenkilön sellaisista porvarillisista naispäähenkilöistä, joiden käytöstä ovat aikojen saatossa sitoneet erilaiset kohteliaisuussäännöt ja siveystavat. Natalian taakka ei liity sovinnaisuuden kahleisiin. Hän vaikuttaa olevan vain muuan nainen ja siksi häneen on helppo samastua.

Kuten jo aluksi mainitsin, Timanttiaukiossa ja Rodoredan hahmossa minua kiehtovat erityisesti se huomio, jonka ne ovat saaneet. Timanttiaukio tuntuu olevan sellainen teos, josta katalonialaiset puhuvat silloin, kun he pohtivat identiteettiään. Kirja luetutetaan peruskouluissa, ja kuka tahansa vastaantulija tietää, kuka on Colometa, tuo pieni kyyhkynen. Timanttiaukiosta on tehty teatteridramatisointeja ja elokuvia. Rodoredan mukaan on nimetty useita katuja, kirjastoja ja kouluja. Hänen kunniakseen on pystytetty patsaita ja tuon tuostakin järjestetään seminaareja, jonne kansainväliset asiantuntijat vaeltavat vertailemaan tulkintojaan kirjailijan tuotannosta. Luulisin, että Suomessa vastaavaasta paikasta kilvoittelevat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, sekä Tuntematon sotilas. Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas kuuluivat lukemistoon jo kouluaikoina, ja Pohjantähden kahlasin lävitse vapaaehtoisesti, aikuisiällä, mutta se tulee mieleeni tässä yhteydessä ennen kaikkea sen takia, miten usein siihen viitataan. Suo, kuokka ja Jussi ovat ne asiat, jotka nousevat monasti esille, kun mietitään, keitä tässä oikein ollaan. Aleksis Kivellä on oma liputuspäivänsä ja useita katuja, Väinö Linnallakin puistonsa ja aukionsa. Linna on painettu seteliin ja Kivellä riittää kuolinmökkejä ja synnyintorppia kansalaisten ihasteltaviksi.

Sellaista naista, joka olisi kirjoittanut kodista, lastenhoidosta ja makeispaperien nauhoista, ei Suomessa tällaiselta paikalta löydy. Ei niin etteikö naisia olisi. On Minna Canth, Maria Jotuni, L. Onerva, Tove Jansson, Marja-Liisa Vartio, Märta Tikkanen ja Kaari Utrio, vain joitain harvoja mainitakseni. Minna Canth on päässyt lähimmäksi omaa liputuspäivää, mutta ei kuitenkaan aivan, sillä hänen mukaansa nimettyä päivää kutsutaan myös tasa-arvon päiväksi. Aivan kuin nainen, hänen nimensä ja tekonsa eivät riittäisi liputtamisen syyksi. Mielestäni Canth ansaitsisi paikkansa näytelmäkirjallisuuden kansainvälisenä supertähtenä aikalaistensa Ibsenin ja Strindbergin rinnalla, mutta miten se olisi mahdollista, kun hän ei kotimaassaankaan saa sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi? Kuinka monta Canthin näytelmää olet lukenut? Tunnetko hänen romaaninsa Hannan? Norjalaiset sentään painoivat Canthin kuvan lentokoneen pyrstöön, ja se oli hieno kunnianosoitus mutta ei silti tuo Canthia lähellekään sitä asemaa, joka Linnalle ja Kivelle on rakennettu. Ja haluan pitää painon nimenomaan sanalla rakennettu, sillä juuri sillä tavoin kansallisia kertomuksia luodaan, rakentamalla. Ne eivät synny itsestään, kuten voisi luulla. Ne syntyvät kunnianosoitusten, viittausten, dramatisointien, elokuvien, laulun sanojen, konferenssien ja pakollisen luettamisen kautta.

Mieltäni on jo kauan vaivannut merkillinen ristiriita, joka tuntuu vallitsevan kotimaani todellisuuden ja kansallisiksi kertomuksiksi nostettujen teosten välillä. Antakaas kun selitän. Kun ulkomailla vaellellessani pysähdyn ajattelemaan kotimaatani, mieleeni tulevat usein juuri naiset, sillä Suomi on sellainen paikka, jossa naisia on joka puolella. Kirkoissa on naisia, yliopistoissa on naisia, politiikassa on naisia, teatterimaailmassa on naisia, lenkkipoluilla ja uimahalleissa on naisia, ja he ovat aina työn ja toimen parissa. Tämän ovat huomanneet muutkin. Vuonna 1879 julkaistussa Suomalaiskirjeitä-teoksessa espanjalaisdiplomaatti Ángel Ganivet havainnoi sen ajan Helsinkiä: Miten on ymmärrettävissä, että täällä karuimmassa pohjolassa, lumikinosten ja sumuhuurujen keskellä, missä kasvillisuus on kuolemaisillaan, kaupunki näyttää eloisammalta kuin siellä Andaluciassa, missä valoa on tulvimalla, puut kukkivat ja linnut laulavat? Se johtuu siitä, että täällä on naisia. Tarkoitan: naisia kaikkialla, ei vain kahvilassa tai ravintolassa tai merkityksettömästi myymälään pistäytymässä. Täällä eivät naiset pelkää ottaa määrätietoisesti haltuunsa heille yhteiskunnassa kuuluvaa paikkaa vaan esiintyvät kaikkialla omalla oikeudellaan aivan kuin miehet.

Itselleni hämmästyttävintä tässä on se, että Ganivet kuvailee 1800-lukulaista Helsinkiä, ja ilahduttavaa se, että kuvauksessa on yhä jotakin tunnistettavaa. On hyvä muistaa, että maailmassa on edelleen paljon paikkoja, jossa naiset eivät käytä julkista tilaa vapaasti.

Mutta kun mietin kotimaisen taiteen monumentteja ja ennen kaikkea kansallisessa asemassa olevaa kirjallisuutta, mieleeni tulevat ensimmäisinä lukutaidoton mies, juoksuhaudassa ryömivä mies, ryyppäävä mies, ojaa kaivava ja kaskeava mies sekä mies, joka osaa rakentaa torpan omilla pikku kätösillään. Miksi mieleeni ei tule yhtäkään urbaanissa ympäristössä elävää ja työssä käyvää naista?

Ja kaikki tämä saa minut pohtimaan, onko Kataloniassa jotakin sellaista, mihin he tarvitsevat erityisesti juuri Timanttiaukion kaltaista kirjaa, sellaista, jossa ei sodita eikä valloiteta vaan ollaan kotona ja hoidetaan lapsia tai työskennellään aamupäiväapulaisena rikkaiden talossa. Mietin, voisivatko pieni kielialue ja vähäinen väkimäärä olla syinä naisen kirjoittaman, naisnäkökulmaisen teoksen merkittävään asemaan. Olisiko suosion selitys siis se, ettei valinnanvaraa yksinkertaisesti vain ole niin paljon kuin suurten väestöjen maissa? Mutta toisaalta, onhan Suomikin pieni kielialue ja suomen kielen puhujia noin puolet vähemmän kuin katalaaneja. Tällä logiikalla Suomen kansallinen merkkiteos voisi olla L. Onervan Mirdja. En haluaisi lähteä myöskään väittämään, että Katalonia olisi meitä edellä muissa tasa-arvoasioissa, sillä havaintojeni mukaan näin ei ole. Esimerkkejä on runsaasti vanhusten- ja lastenhoidon epätasa-arvoisesta jakamisesta aina taidemaailmaan, jota näkemäni mukaan hallitsevat Kataloniassakin etupäässä miehet.

Mutta samaan aikaan Katalonia on hiukan eriskummallinen alue muutoin niin vanhoillisen Espanjan kyljessä. Espanjan suurinta puoluetta, oikeistokonservatiivista Partido Popularia, äänestää alueella vain harva, ja menneisyys on opettanut alueen asukkaat suhtautumaan epäluuloisesti uskonnon ja isänmaan nimeen vannomiseen. Franco ja katolilainen kirkko olivat voimakkaasti toisiinsa kietoutuneita, kirkko sotkeentui sortopolitiikkaan ja moni katalaani hylkäsi kirkon siinä kohtaa, kun oman kielen puhuminen kiellettiin. Alueella on vahva fasismin vastainen perinne, johon juuri Georg Orwellin Katalonia, Katalonia -kirjakin linkittyy. Kyseinen teos on kiinnostava tässä yhteydessä myös siksi, että se tuntuu jonkinlaiselta vastakuvalta Timanttiaukiolle. Molemmat teokset tapahtuvat Espanjan sisällissodan aikana, mutta siinä missä Natalia yrittää selviytyä lapsineen kotosalla, kyyristelee Georg mutaisessa rintamakuopassa jossakin Aragonian maaseudulla.

Viime lokakuun ensimmäinen päivä näytti kouriintuntuvalla tavalla maailmalle, mitä Kataloniassa tapahtuu nykyään. Tuolloin järjestettiin kansanäänestys alueen itsenäisyydestä. Muistan sen kauhun, joka valahti vartalooni, kun kuvat poliisiväkivallasta lävähtivät silmilleni. Samaan aikaan, kun espanjalainen media yritti vielä kiistää tapahtuneen, levisivät kuvat jo kansainvälisillä uutissivustoilla. Facebook-feedini täyttyi ystävieni videoista, joissa he pakenivat äänestyspaikoiksi muuttettujen ala-asteiden pihoilta. Monet heistä olivat lähteneet äänestämään lasten kanssa ja lapset joutuivat todistamaan vanhusten ja opettajien pahoinpitelyjä.

On päivänselvää, että juuri tuolla tavalla tuli kylvetyksi vihan siemen seuraaviin sukupolviin. Kuvitelkaa tilanne, jossa olisitte nähneet viisivuotiaina vanhempianne hakattavan. Voisiko sellaista unohtaa? Eikö heiltä pitäisi pyytää anteeksi? oli erään ystäväni tytär kysellyt. Niin, sitä mekin toivomme, oli hänen äitinsä vastannut. Mutta myöhemmin tapahtumista oli vaiettava. El País -lehden mukaan Kataloniassa nähtiin useita oikeusjuttuja, joissa poliisiväkivallan esiin nostaneita opettajia vaadittiin tuomiolle. Espanjan keskushallinto otti Katalonian alaisekseen ja itsenäisyyttä ajaneet poliitikot vangittiin tai he pakenivat maasta. Keskushallinto määräsi alueelle ennenaikaiset vaalit. Vaalien alla keltaiset asusteet ja rintarusetit, jotka ovat Kataloniassa perinteisesti symboloineet poliittisia vankeja, kiellettiin. Myöskään suihkulähteitä ei saanut valaista keltaisella värillä. Itsenäisyysmieliset uusivat enemmistönsä vaaleissa, mutta aluehallituksen oli vaikea valita presidenttiä, sillä puolueiden avainhenkilöitä, vangittuja tai paenneita poliitikkoja estettiin ottamasta osaa. Sananvapauteen liittyviä ongelmia alkoi pulpahdella pintaan Espanjassa. Nuori räppäri Valtònyc, eli Josep Miquel Arenas Beltrán sai kolmen ja puolen vuoden pituisen vankeustuomion kutsuttuaan Bourbonien kuningasperhettä laulunsanoissaan rosvoiksi. Espanjan suurimmat Arco-nykytaidemessut määräsivät poistettavaksi Santiago Sierran teoksen Poliittisia vankeja nyky-Espanjassa, sillä teoksen katsottiin voivan harmittaa messuilla vierailevaa kuningasta. Samaan aikaan Eurooppa vältteli ottamasta kantaa. Suomalaiset hinasivat vetolaukkujaan Kanarian-koneisiin aivan kuten ennenkin ja pintaa katsomalla olisikin voinut luulla, että kaikki oli niin kuin aina. Ja ehkäpä olikin. Mielestäni eräs kiinnostavimmista yksityiskohdista Francon aikoihin liittyen on se työ, jota Franco teki turismin kehittämiseksi. Hän nimitti jopa ministerin vastaamaan asiasta. Francon tavoite oli, ettei Espanja saisi rajojensa ulkopuolella huonoa mainetta, vaikka se oli diktatuuri. Auringon alle oli kärrättävä ihmiset kaikista maailman kolkista. Heille oli varattava rannat ja ravintolat. Heille oli hymyiltävä ja oltava ystävällisiä. Että sitten kun he palaisivat takaisin kotimaihinsa, jäisi heille kuitenkin kuva kauniista kansasta, joka tanssi ja hymyili. Spain is different, kuuluu tunnettu matkailulause, ja jo Francokin tiesi sen.

Timanttiaukio on kaukana poliittisesta pamfletista. Aluksi huomio kiinnittyy kauniiseen kieleen ja kiehtovaan maailmaan, ja teosta saattaisi luonnehtia jopa epäpoliittiseksi. Mutta Katalonian tilannetta jo kauemmin seuranneena en malta olla pohtimatta, voisiko feminiinin ja pinnaltaan vaatimattoman teoksen suosio pohjautua johonkin yhteiskunnassa kuplivaan. Olisiko mahdollista, että teos ammentaisi elinvoimansa vastarinnan tarpeesta? Voisiko kyse olla jostakin sellaisesta, että kaivataan eroa isäntämaahan, jonka sorto ja mitätöiminen ovat vahvasti punoksissa patriarkaalisten ja konservatiivisten arvojen vaalintaan? Voisiko kilttiä ja vaiennettua naista kuvaavan romaanin suosio pitää sisällään halun etääntyä noista arvoista, näpäytyksen ja pienen kapinan?

Jos Timanttiaukiota olisi kuvailtava lyhyesti, sanoisin, että se on ennen kaikkea tarina naisesta, joka menettää nimensä ja identiteettinsä aviomiehensä tyrannimaisen käytöksen takia mutta saa molemmat lopulta takaisin. Ja juuri tämän vuoksi mielestäni kirjan tarinaa voisikin pitää vertauskuvana sorron alla elämiselle ja siitä selviytymiselle, symbolina väheksytyn vapaudenkaipuulle.

Tässä kohtaa lienee hyvä muistuttaa, ettei Natalian aviomies Quimet ole kirveen kanssa heiluva juoppohullu. Miehen halveksivat toimet ovat hienovaraisempia, ne nousevat ikään kuin pinnan alla kytevästä asenteesta. Kun Natalia kärsii raskaudesta, on Quimet huolestunut jalastaan. Kun Natalia hankkii kaakaokupit, syyttää Quimet tätä tuhlailusta mutta ostaa itse moottoripyörän. Ja kun Natalian silmänaluset ovat siniset lasten kanssa valvomisesta, naureskelee Quimet hänen ulkonäölleen. Quimet kantaa talon täyteen kyyhkysiä ja jättää ne Natalian hoidettaviksi. Hän väittää tekevänsä kyyhkysillä rahaa mutta lahjoittaa niitä ilmaiseksi tuttavilleen. Kyyhkyset valtaavat ensin Natalian pyykkikomeron ja pikku hiljaa koko asunnon. Ne syövät Natalian elintilaa ja ajavat hänet uuvuksiin. Kaikki nämä asiat todetaan keveästi, eivätkä ne tunnu niin vakavilta, onhan kaiken alla kuitekin oletus, että nuoret rakastavat toisiaan, mutta tarkemmin ajateltuna Quimet piirtyy esiin miehenä, joka purkaa tyytymättömyyttään puolisoonsa, sillä pitää tätä itseään alempiarvoisena.

Kaikista mitätöimisen tavoista kiinnostavin on mielestäni kuitenkin juuri nimi, sillä nimi on aina kytköksissä identiteettiin, se kietoo sisälleen ihmisen. Muistan erään kerran, kun kutsuin kolmivuotiasta kummipoikaani hellittelymielessä kissanpojaksi ja hän vastasi minulle tomerasti, että minä en ole kissanpoika, minä olen Matti. Silloin hämmästyin hänen kykyään puolustaa nimeään sellaisella päättäväisyydellä. Mietin, kasvatetaanko pojat tuohon jämeryyteen useammin kuin tytöt. Voiko hellittely olla joskus haitallista? Voiko se hämärtää persoonan rajoja ja saada herkän, palvelualttiin tai miellyttämisenhaluisen ihmisen muuntumaan sellaiseksi, jona muut hänet kulloinkin näkevät?

Timanttiaukio-kirjassa Natalia ei määrittele itseään nimen kautta, vaan hänet määritellään, ja siksi nimi edustaakin mielestäni kirjassa alistamista. Samoin kuin asunnon valtaavat linnut, myös niistä muistuttava lempinimi syövät Natalian itsemääräämisoikeutta. Minulle Colometa-nimi kuvastaa sitä, mitä Natalia on puolisolleen Quimetille, jotakin pienempää kuin kokonainen ihminen, jotakin sellaista mitä Quimet ei osaa arvostaa, vain pieni kyyhkynen, ei koskaan Natalia. Kirjan loppupuolella Nataliaa aletaan jälleen kutsua hänen oikealla nimellään. Näen, että nimen takaisin saaminen on eräänlainen metamorfoosi, jossa Natalialle palautetaan se arvo, joka hänelle kuuluukin. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla Natalia kaivertaa Colometa-nimen entisen kotitalonsa oveen. Ajattelen vanhan nimen symboloivan elämää, jonka hän jättää lopullisesti taakseen voidakseen jatkaa eteenpäin.

Itselleni Timanttiaukio-kirjassa kaikkein tärkeintä on kuitenkin kaupunki, se josta aloitin ja johon nyt palaan. Nautin siitä raikkaudesta ja samastuttavuudesta, jonka urbaanissa ympäristössä elävän naisen tarina tarjoaa. Ei latoa, ei torppaa, ei kirvestä eikä kuokkaa, mikä hengittämisen vapaus! Toisaalta pidän Barcelonaan sijoittuvasta romaanista myös siksi, että kaupunki ja sen elämäntyyli yhdistävät kirjan tähän päivään ja omaan elämääni. Timanttiaukion lukeminen on muuttanut suhdettani Barcelonaan. Kirjan luettuani oli kuin huvipuiston edestä olisi vedetty verho, jonka takana avautuva maisema oli hyvin toisenlainen kuin se, joksi olin kaupunkia luullut. Katselin uutta maisemaa ja astuin sen sisälle. Aloin elää ja hengittää kortteleita ja kadunkulmia tuon kertomuksen kautta ja teen niin edelleen. Ajattelen usein Nataliaa, kun kävelen Gran de Gràcia -katua, jota suomenkielisessä käännöksessä kutsutaan Isokaduksi. Ajattelen kumikauppaa ja nukkeja sen ikkunassa, kun ohitan Jardinetsin puistoaukion. Joskus kun istun baarissa tai kahvilassa ja katselen ohikulkijoita, mietin ovatko heidän kasvonsa samanlaiset kuin Quimetin ystävillä, Cintetillä tai Mateulla. Jos näen kastanjakojun, mieleeni tulee Enriqueta-rouva ja hummeritaulu hänen seinällään. Ajattelen Natalian ja Quimetin asuntoa Carrer Montsenyllä, kun kävelen tuota katua pitkin, ja ajattelen huoneiden järjestystä sellaiseksi kuin sen kuvittelen ja sitä, miten kyyhkyset kahistelevat siipiään. Leipomoiden kohdalla ajattelen Nataliaa solmimassa makeispussien nauhoja ja hienostokaupunginosassa taloa, jossa hän työskentelee siivoojana. Joskus menen istuskelemaan Timanttiaukiolle ja mietin Natalian valkoista mekkoa, korvakoruja ja kenkiä, joiden hän sanoo olevan kuin maitotilkat, mietin Quimetin silmiä ja paitaa, jonka hihat on kääritty kyynärpäiden yläpuolelle. Quimet on helppo kuvitella komeaksi, sellaiseksi omanarvontuntoiseksi hurmuriksi, joista kaupungissa ei ole koskaan ollut pulaa.

Olen lukenut, että varsinainen Timanttiaukio sai nimensä, kun jalokivikauppias Joséph Rosell i Imbert osti sen 1850-luvulla. Ilmeisesti Rosell i Imbertillä ei ollut pikkurahan puutetta, sillä lähellä sijaitsevat myös Topaasikatu, Helmikatu ja Kultakatu. Kesäisin aukiolla vietetään edelleen Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaa, on kuuma ja siellä tanssitaan. Muutoin aukio täyttyy arkisesta elämästä, sen reunoilla on hedelmäkauppa, pari baaria ja leikkikenttä. Lapset rullaluistelevat ja skeittaavat Timanttiaukiolla mielellään, sillä se viettää hieman alaspäin. Puluparvi lehahtaa lentoon ja Katalonian itsenäisyysliput liehuvat talojen parvekkeilla. Aukion oikeassa alakulmassa on vuonna 1992 uudelleen löydetyt bunkkerit, joissa kaupunkilaiset piileksivät sisällissodan ilmapommitusten aikaan.

Nykyään bunkkerit ovat museokäytössä. Niiden vieressä maan pinnalla on La Colometa -niminen patsas. Patsaan on tehnyt taiteilija Xavier Medina-Campeny ja se esittää naista, joka näyttää pakenevan kolmionmuotoisen seinän läpi. Kolmion muoto vertautuu mielessäni Kataloniaan, sillä alueen kartta on samanmuotoinen. Ja nainen on tietenkin Natalia tai oikeastaan Colometa, kuten patsaan nimikin kertoo. Naisen suu on avautunut huutoon ja kädet ovat ylhäällä kuin avunpyynnön tai antautumisen merkiksi. Kädet tuovat jälleen mieleeni viime lokakuun ja asfaltilla istuvat opiskelijanuoret, jotka olivat nostaneet kätensä ylös poliisin lähestyessä heitä. Tiedän, että rauhanomainen vastarinta oli suunniteltua. Som gent de pau, olemme rauhan ihmisiä, kuuluu katalaanien perinteinen tunnuslause.

Katalonian historiasta ja nykyisestä poliittisesta tilanteesta huolimatta patsaan sävy on mielestäni kuitenkin yllättävän epätoivoinen. En tunnista lukemaani kirjaa tai sen päähenkilöä tuossa muistomerkissä. Rodoredan kuvaamista kovista ajoista huolimatta minulle Timanttiaukio on ennen kaikkea kaunis romaani, sellainen, joka saa ajatukseni luikertelemaan kuin virnat kohti elämän toiveikasta puolta, teos, joka tuo mieleeni värit ja kaupungin huminan.

Merkittävän Timanttiaukiosta itselleni tekee ennen kaikkea sen onnellinen loppu. Lopussa värit palaavat ja kaupunki näyttäytyy sellaisena, jona sen tunnistan, täynnä valoa ja elämää, tuulessa kahisevia istutuspalmuja ja sukujuhlia, joita vietetään lähibaarissa, mutta joiden taakse kätkeytyy toinen puoli, väkivaltainen historia, josta niin usein vaietaan, kieli ja kulttuuri, joiden puolesta on yhä taisteltava.

Timanttiaukio

https://www.apu.fi/artikkelit/kirjat-...
3 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share on Twitter

March 4, 2018

Sivuhenkilön syntyvaiheista

Vuosi 2015 oli omituinen. Keväällä minulta julkaistiin romaani, Rakkaudenhirviö. Se sai penseän arvion maan suurimmassa sanomalehdessä ja yhden naisen juhlani lakaistiin vähin äänin maton alle. Harjoittelin pettymyksen sietämistä ja yritin keskittyä muihin asioihin. Tapahtumat saivat kuitenkin oudon käänteen, kun saman vuoden syksyllä romaanilleni myönnettiin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon myönsi vieläpä tuo samainen sanomalehti, jonka sivuilla kirjani oli aiemmin arvioitu. Kirja sai yhtäkkiä paljon huomiota ja ihmiset juhlivat ympärilläni, mutta minulle tuossa kaikessa oli jotakin hämmentävää. Niinpä itseltänikin salaa kirjoitin muistiin asioita, joita oli tapahtunut. Uskoisin, että tein niin selvittääkseni ajatuksiani, ymmärtääkseni, mitä oikein oli meneillään.

Tulin kirjoittaneeksi kritiikistä ja siitä, minkälaisia tunteita se itselleni aiheutti, mutta uskoisin, että kirjan kirjoittaminen johdatti minut pohtimaan laajemminkin taideteoksista puhumista. Mietiskelin paljon kritiikin tai ylipäätään taideteosten kommentoinnin motiivia, päämäärää, siis sitä, mitä palautteen antamisella pyritään tekemään. Uskon, että sanoilla voi olla samalla tavalla valkoisia tai mustia motiiveita kuin magialla, mutta siitä huolimatta käytämme sanoja usein kuvitellen, että ne olisivat neutraaleja, siis irrallaan niistä enemmän tai vähemmän tiedostamattomista päämääristä, joita niihin on ladattu.

Julkista keskustelua seuratessa saattaa joskus huomata, että joidenkin mielestä kritiikkiä ei saisi tai pitäisi käsitellä taiteessa. Siihen liittyy aivan kuin jotakin tabuluonteista, jotakin sellaista, että taiteilijan tulisi hiljaa ja nöyrästi ottaa vastaan kaikki mitä hänen niskaansa kaadetaan, sillä se on perinteisesti ollut pelin henki. Pidän tällaista ajattelua rajoittavana ja vähän vanhanaikaisena. Ajattelen, että taiteessa voi käsitellä kaikkea, ei ole mitään aihetta tai asiaa, joka tulisi jättää ulkopuolelle. Pyrin tekemään teoksiani niistä asioista, jotka aiheuttavat minussa tunteita ja tällä kertaa tunteiden kohteeksi tai niiden synnyttäjäksi valikoitui juuri kritiikki. Mielestäni myös ajatus yksipuolisesta vastaanottamisesta on tänä päivänä menneisyyttä. Julkiseen keskusteluun kuuluu kommentointi ja kommentoinnin kommentointi. En kuitenkaan halunnut lähteä ruotimaan ajatuksiani lehtien sivuilla tai sosiaalisessa mediassa. Lähinnä kai siksi, että olen koulutukseltani ja identiteetiltäni taiteilija. Omistan siis aikani mieluiten taideteosten tekemiselle ja kummunikoin maailman kanssa niiden kautta.

Sivullisuus

Ajattelen, että Sivuhenkilö-kirjassa on kaksi päälinjaa, joita sitoo yhteen sivullisuuden teema. Kritiikin, ylipäätään taiteilijuuden ja siihen liittyvien asioiden, kuten tunnustuksen kaipuun lisäksi romaanille on keskeistä tematiikka, jota kutsuisin yksinäisen naisen harhailuksi patriarkaalisen yhteiskunnan laitamilla. Mielessäni oli jo pidempään väreillyt kysymys siitä, voiko yksinäinen ihminen olla onnellinen. Jos on vain lavitsa lattialla ja yhdet ruokailuvälineet, voiko silloin suoda onnen itselleen? Yksinäisyyttä voi ehkä laajemminkin ajatella jonkinlaisena normiston ulkopuolella elämisenä. Jos ei yllä siihen standardiin, jota yhteiskunta odottaa ja arvostaa, voiko silti kunnioittaa itseään ja kantaa ylpeydellä elämänvalintojaan, vai onko tuomittu kyyristelemään nurkissa ja pyytelemään anteeksi olemassaoloaan?

Romaanissani oleellista on se, että tarkastelen sekä taiteilijuutta, että yksinäisyyttä naisnäkökulman kautta. Se on tietenkin itselleni luontevaa, mutta tämän lisäksi minua kiehtoo erityisesti se, ettei kumpaakaan positiota, ei itsellisyyttä eikä taiteilijuutta ole perinteisesti katsottu naiselle kuuluviksi. Ja kun puhun itsellisyydestä, tarkoitan ennen kaikkea asemaa, johon ei kuulu kenenkään hoivaaminen, ei miehen, ei vanhusten, eikä lasten.

Naista vähättelevälle kulttuurille on pitkät perinteet, jotka nousevat jo antiikin Kreikasta tai sitäkin aiemmin. Kun metsästys- ja keräilykulttuureista siirryttiin maatalouteen, alkoi varallisuus lisääntyä ja se haluttiin jättää laillisille perillisille. Jälkeläisiä oli hankala tunnistaa, jos naiset saattoivat tehdä mitä vain ja niinpä nainen teljettiin kotiin, hänen vartaloaan ja sukupuolielämäänsä alettiin vahtia pakkomielteisesti. Syntyi länsimainen kulttuuri, jossa mies käytti valtaa kaikilla julkisen elämän alueilla, kaupankäynnissä, taiteissa, urheilussa, yliopistomaailmassa, historiankirjoituksessa ja politiikassa, ja jossa nainen istui kotona, synnytti lapsia ja hoivasi niitä. Ja niin sai alkunsa perinne, jossa kaikki mieheen liittyvä katsottiin yhteiskuntaan kuuluvaksi ja kaikki naiseen liittyvä yksityiseksi piiperrykseksi, jolla ei ollut itseään laajempaa merkitystä. Ja väitän, että tämän kulttuurin perintöä elämme edelleen todeksi. Väitän, että naisen yritykset ottaa julkista tilaa haltuun ovat yhä haastavia. Ne nähdään usein hassunhauskoina, rasittavina tai hullun ihmisen puuhina. Keskeistä on se, että niitä ei aseteta samalle viivalle miesten tekemisten kanssa, vaan niille on oma näkymätön kategoriansa. Sivuhenkilö oli yritys käsitellä tällaisia arkisia tilanteita, joissa epätasa-arvo on läsnä tavalla tai toisella.

Sivuhenkilö toistaa joitain tiettyjä arkisia asioita, huonekasveja, koukkua kertojan asunnon katossa tai pyörää. Nuo ja monet muut toistettavat elementit tulivat mukaan enemmän tai vähemmän intuitiivisesti, mutta samalla luulisin, että jos haluaa, niille voi löytää syvemmänkin merkityksen. Pyörässä minua viehätti erityisesti se, että sillä on pitkät perinteet emansipaation historiassa. Silloin kun pyörä keksittiin, sitä pidettiin epäsopivana naisille. Pyöräilyn yleistyessä oli hyväksyttävä, että naisellakin oli hameen alla kaksi jalkaa, jotka vilahtelivat synnillisesti pyörää poljettaessa. Korsetit ja jäykät hameet todettiin epäkäytännöllisiksi ja housut, nuo huonon naisen kapineet alkoivat niittää suosiota pyöräilijänaisten keskuudessa. Pyörää pidettiin ensin pirun keksintönä ja on tietysti vieläkin monia kulttuureita, jossa naiset eivät saa pyöräillä. Oli miten oli, pyörä on kuitenkin mahdollistanut naisille itsenäisen liikkumisen ennen kaikkea siksi, ettei pyörään tarvitse ostaa polttoainetta ja naiset ovat voineet käyttää pyörää silloinkin, kun ovat olleet miehistään taloudellisesti riippuvaisia. Ajattelen, että pyöräily on yhä edelleen eräänlainen kannanotto paremman maailman puolesta ennen kaikkea ympäristöystävällisyytensä takia. Sivuhenkilössä pyörä antaa kertojalle mahdollisuuden elää subjektin vastuullista elämää. Kirjassa pyörään liittyy myös vaiheita, joista kertojan tulee suoriutua saadakseen elämän langat omiin käsiinsä. Ja lopulta ajattelenkin, että pyörä on kirjassa eräänlainen vapauden symboli.

Heti alusta alkaen myös huonekasvit luikertelivat osaksi Sivuhenkilön maailmaa. Tekstin kannalta kasvit tuntuivat oleellisilta, koska niissä oli jotakin sopivan mitätöntä ja hiljaista, jotakin sellaista, että ne saattaa unohtaa ja sitten pöly peittää niiden lehdet, niin kuin se on peittänyt niin monet muutkin asiat tässä maailmassa, erityisesti sellaiset, joita ei erityisesti pidetä arvossa. Kasvit kuuluvat kotiin ja sen hoitamiseen ja täten myös naisten kirjoittaman kirjallisuuden perinteeseen. Luulisin, että samaan sarjaan kuuluisivat esimerkiksi myös siivoaminen ja käsityöt, mutta kasveihin kuuluu vielä näitäkin oleellisemmin hoivan elementti. Niistä täytyy huolehtia tai ne kuolevat, niin kuin monet muutkin elävät oliot.

Sivuhenkilössä toistuvat myös kirjat. Kirjan kertoja käy usein kirjastossa, hän lukee Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta ja pohtii klassikoiden olemusta. Minulle oli tärkeää, että kirjani sijoittuisi nimenomaan kirjallisuusmaailmaan. Koulutukseni puolesta teatterin käsitteleminen olisi kenties luontevaa, mutta tällä kertaa halusin rajata teatterin pois, se ei tuntunut tarpeelliselta. Halusin tarkentaa katseeni kirjoihin ja kirjallisuuteen, kirjallisuusmaailman valtarakenteisiin ja siihen, miten juuri kirjallisuus toimii kansallisten kertomusten ja kulttuurin rakennusaineena. Tämä tuntui tarpeelliselta siksi, että halusin käsitellä kirjoittamista, välinettä välineen sisällä, mutta myös siksi, että teatteria käsiteltäessä sisältö saatetaan nähdä jonkinlaisena poikkeuksena. Teatteri-ihmisiä pidetään usein hulluina ja jos esirippujen takana tapahtuukin kummallisuuksia, suhtaudutaan niihin toisinaan ikään kuin ne olisivat tuossa kontekstissa odotetumpia kuin muilla elämän alueilla. Tämän lisäksi olen ollut huomaavinani, että teatterimaailman väärinkäytöksistä ja seksismistä on keskusteltu viime aikoina jonkin verran. Kirjallisuuskentän synkät lokerot ja parkkiintuneet asenteet ovat sen sijaan saaneet uinua rauhassa.

Salakavaluus

Melkein heti sen jälkeen, kun esikoisromaanini oli julkaistu, ihmiset ympärilläni alkoivat kysellä, olinko jo kirjoittamassa seuraavaa romaania. Tällaiset kyselyt harmittivat minua. Tunsin olevani ikuisissa ylioppilasjuhlissa, seisovani nurkassa ihmisten virratessa kättelemään minua ja tiedustelemaan, että mitäs sinä nyt aiot. Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun en osannut vastata.

Uskon, että taideteosten tekemistä leimaa nimenomaan usein tuo ei-tietäminen. Aluksi on vajottava jonnekin tylsyyden ja epätoivon maastoon, on vaelleltava kaduilla ja mietittävä, että kaikki on jo sanottu, että missään ei olisi enää mitään sanottavaa. On saatava idea, heikko, mitätön ja pieni, mutta kuitenkin. Ideaa on varjeltava ja tarkasteltava yksin yön pimeydessä. On taivallettava kohti tuntematonta ja haparoitava kilometrikaupalla ilman minkäänlaista valaistusta. On pelättävä hirmuisesti, mutta toivottava samaan aikaan. On ryhdyttävä työhön ja edettävä, pienin askelin, mutta sitkeästi. On myönnettävä itselleen, että kyllä vain, olen jälleen tekemässä teosta. Ja vasta tässä vaiheessa on tavallista, että tulee sanoneeksi jollekin, kuin ohimennen, innostustaan peitellen, että on taas työn parissa. Teoksesta puhuminen kaikissa aiemmissa vaiheissa on paitsi kiusallista, mahdollisesti myös vahingollista työskentelylle.

Ehkäpä kaiken tämän takia Sivuhenkilön syntyprosessissa oli jotakin salakavalaa. En tiennyt kirjoittavani romaania, tein vain muistiinpanojani vailla sen kummempaa ajatusta siitä, mikä niiden tarkoitus olisi. Voi olla, että se oli ainut mahdollinen tapa kirjoittaa paineettomasti. Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju pyysi minut toisinaan kahville ja tiedusteli, olisinko saanut jotakin kirjallista aikaiseksi. Sen ei tarvitsisi olla mitään valmista, hän sanoi. Voisin lähettää hänelle vain palasia, jos haluaisin. Kulautin kahvit kurkkuuni, mutta ainakaan vuoteen en myöntänyt tehneeni mitään, enhän ollut paljastanut kirjoituksia edes itselleni. Muistan erään keväisen päivän Strindbergin kahvilassa ja suodatinkahvin, jota olin jälleen tilannut. Kupin tyhjennyttyä kuulin aivan kuin jonkun muun sanomana, että kyllä minulla saattaisi sittenkin jotain olla.

Menin kotiin. Avasin työpöydällä olevan nimettömän kansion ja ryhdyin lukemaan kirjoituksiani lävitse. Niissä korostui jonkinlainen kaksiosaisuus, voiton ja häviön päivät, tai pikemminkin häviön ja voiton, tuossa järjestyksessä. Ensin oli se aika, jolloin kirjani julkaistiin, sisälläni paistoi aurinko, mutta ulkomaailma tarjosi vain sivullisuutta ja sitten olivat ne päivät, jolloin olin saanut palkinnon ja kaikki kääntyi ikään kuin päälaelleen. Ulkona riemuittiin, mutta sisäinen maisemani oli pilvinen. Valikoin kansiosta kiinnostavimmat palaset ja järjestin ne aikajärjestykseen. Olin erottavinani niistä vuoden kulun ja aavistin, että juuri vuodesta tulisi kirjani rakenne. Annoin pinkalle työnimen: Vuosi elämästäni, ja lähetin sen eräälle dramaturgikollegalle, joka lukee usein tekstejäni ja jonka arvostelukykyyn luotan. Halusin kysyä hänen mielipidettään. Oikeastaan halusin vain tietää, olisiko kirjoituksistani mihinkään. Arvelin, että kollegallani olisi tilaisuus sanoa minulle suoraan, jos materiaali vaikuttaisi siltä, että olin menettänyt järkeni lopullisesti ja suistunut raiteiltani jonnekin huonon arvostelukyvyn suohon. Olin todella jännittynyt, kun joitakin viikkoja myöhemmin menin tapaamaan kollegaa ja yllätyin aidosti, kun hän sanoi olevansa sitä mieltä, että teoksesta tulisi kiinnostava. Muistan hänen vieläpä maininneen, että olin kehittynyt kirjailijana. Olin samaan aikaan iloinen ja kauhuissani. Kollegani sanat tarkoittivat sitä, etten voinut kätkeä kirjoituksiani enää pöytälaatikkoon, vaan junan oli annettava vyöryä eteenpäin.

Lähetin pinkan Harjulle. Harju totesi, että he julkaisisivat kirjan mielellään. Hän sanoi olevansa yllättynyt siitä, että teos oli jo niinkin pitkällä, olinhan puhunut vain palasista ja hän ehdotti, että kirjoittaisimme sopimuksen. Tällaiset hetket ovat niitä parhaita, joita kirjoittavalla ihmisellä on elämässään. On kuin hetken ajan olisi vapaa ja onnellinen. Nämä yliampuvat tunteet johtuvat osittain kai siitä, että tällaisten hetkien vastapainoksi on vuosia ja vuosia epävarmuuden suota ja sellaista kauhua, ettei enää koskaan osaisi, voisi eikä saisi kirjoittaa mitään.

Jonkin ajan kuluttua tapasin Harjun ja kirjoitimme sopimuksen. Muistan, että se oli kunnallisvaalipäivä. Kävin ensin hakemassa paperit Bonnierin entisestä kirjakaupasta Korkeavuorenkadulta ja sieltä kävelin äänestämään Kasarmintorin postiin. Se jälkeen istuin toimettomana ja jotenkin omituisen jähmettyneenä postin pihalla ja tuijotin vaalimainoksia. Katupöly tempautui tuulen mukaan, ihmiset kävelivät editseni. Otin hetkeksi paperit esille laukusta ja tuijotin niitä. Kustannussopimuksen kirjoittaminen merkitsi ennen kaikkea sitä, että nyt varsinainen työ vasta alkaisi, mutta sopimuksen turvin sitä voisi tehdä rauhassa, varmana siitä, että kirja tulisi. Siinä oli itselleni jotakin ihmeen kaltaista.

Sivuhenkilö
3 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share on Twitter

October 13, 2017

Kim, Lekki & Namwaan -esityksen valmistamisesta

Tämä työ sai alkunsa joitakin vuosia sitten. Siskoni oli töissä Diakonissalaitoksella ja olin hänen luonaan kylässä. Kuuntelin sivukorvalla, miten hän puhui erään kollegansa kanssa jostakin projektista, joka heillä oli parhaillaan käynnissä thaimaalaisten maahanmuuttajien kanssa. Tulin ajatelleeksi, että Suomessa on valtavan suuri ulkomaalaistaustainen vähemmistö, joka koostuu etupäässä naisista, jotka ovat päätyneet tänne avioliiton myötä.

Samaan aikaan pohdin teatterin dokumentaarista ulottuvuutta. Olin nähnyt oman osani tosi-tv:tä ja kaikkea sitä todellisuuteen perustuvaa materiaalia, jota ihmiset lataavat kahmalokaupalla netin syövereihin. Pidin dokumenttielokuvia lähes aina fiktiivisiä kiinnostavampina ja lueskelin mielelläni kirjallisuutta, jolla oli suora suhde todellisuuteen; elämäkertoja, tietokirjoja, autofiktiota ja niin edelleen. Teatteriin olin kuitenkin nähnyt tosielämän uineen vain vähän. Olin päässyt joitakin kertoja kokemaan saksalaisen Rimini Protokoll -ryhmän esityksiä ja ehkäpä ne olivatkin vaikuttaneet omalta osaltaan ajatteluuni. Oli miten oli, kotimaassa teatterilavalle nousivat kuitenkin enimmäkseen ammattiin koulutetut, hyvän kielitaidon ja jotakuinkin keskiluokkaisen taustan omaavat Suomessa syntyneet ja kasvaneet näyttelijät. Mietin, voisinko antaa näyttämön välillä jonkun muun ihmisryhmän käyttöön ja silloin muistin thaimaalaiset.

Thaimaalaisissa minua kiehtoi erityisesti niin sanottu rakkausperäinen maahanmuutto. Maahanmuuttoa käsitellään usein pakolaisuuden tai työperäisen muuttamisen kautta. Rakkauden takia muuttamista pidetään kai jollakin tavalla ei-poliittisena, yhteiskunnasta irrallaan olevana ilmiönä.

Samaan aikaan halusin yhä tarkastella suomalaisuutta. Aihe oli keskiössä jo edellisessä teoksessani Tavallisuuden aave, mutta tällä kertaa halusin lähestyä asiaa toista kautta. Halusin tutkia kulttuuriamme tänne muualta tulleiden näkökulmasta. Mikä siitä, mitä me uskomme suomalaisuudeksi lopulta pitää paikkaansa? Millä tavalla suomalaisuus näyttäytyy sellaiselle ihmiselle, jolle ei ole lapsesta asti hoettu, että on lottovoitto syntyä tänne? Ja näyttäytyykö maamme lottovoittona sellaiselle, jolla ei ole sujuvaa suomenkielentaitoa, vaaleaa tukkaa ja sinisiä silmiä?

Teatteri Jurkka kiinnostui ajatuksestani ja sain esitykselle puitteet. Päätin etsiä kolmea esiintyjää. Heidän löytämisensä ei ollut kovin helppoa. Liimailin lappusiani ympäri kaupunkia, mutta yhtäkään yhteydenottoa ei tullut. Lopulta löysin thainkielisen yhteyshenkilön ja hänen avullaan sain ilmoitukseni sujautettua thaimaalaisten suljettuun facebook-ryhmään. Pikkuhiljaa koekuvauksiin alkoi ilmaantua naisia. Ainoat osallistumiskriteerit olivat kohtuullinen suomen- tai englanninkielentaito, halu olla mukana esityksessä ja se, että oli muuttanut Suomeen rakkauden takia.

Huomasin pian, että thaimaalaiset olivat hiukan epäluuloisia ja moni kysyikin ensimmäiseksi, käsittelisikö työ jollain tavalla seksiä. He vaikuttivat kovin kyllästyneiltä siihen kuvaan, joka heistä oli suomalaisessa mediassa luotu, eivätkä halunneet osallistua enää enempää tuon kuvan ylläpitämiseen. Yritin kertoa, että esitys käsittelisi sitä, mistä he itse haluaisivat kertoa. Ymmärsin, että naisten tarinat olivat hyvin erilaisia keskenään ja kunkin ihmisen kanssa esityksestä tulisi aivan omanlaisensa. Siksi päätös ei ollutkaan aivan helppo.

Lopulta Kim, Lekki ja Namwaan valikoituivat mukaan melko vaistonvaraisesti. Kielitaidon lisäksi heissä oli jotakin erityistä, jokaisesta heistä tuntui huokuvan voimakkuutta, tahtoa seisoa omilla jaloillaan ja tulla näkyväksi. En kuitenkaan tuntenut heitä, kun harjoitukset alkoivat ja olin todella jännittynyt. Ennen kaikkea kai siksi, että tiesin, ettei heillä ollut aiempaa kokemusta teatterin tekemisestä. Mietin, uskaltaisivatko he puhua lavalla. Mietin, uskaltaisivatko he ylipäätään astua ihmisten eteen. Ehkä he eivät pitäisikään esiintymisestä ja haluaisivat lopettaa heti huomenna. Ehkä he tulisivat myöhässä harjoituksiin tai eivät tulisi ollenkaan. Ehkä he poistuisivatkin Thaimaahan ja lähettäisivät minulle sieltä tekstiviestin. Mitä sitten tekisin? Varauduin pahimpaan haastattelemalla kaikkia kolmea useita tunteja ja nauhoittamalla kaiken. Suunnitelmissani oli, että mikäli puhuminen tai esiintyminen ei onnistuisi, voisin aina soittaa nauhoja ja kammeta lavalle sitten vaikka itse.

Ensimmäisestä päivästä alkaen huoleni osoittautuivat turhiksi. Ennen kuin huomasinkaan, olivat esiintyjät rymistelleet lavalle, joku performoi suomalaista kännikalaa perunoiden seassa, toinen tanhusi kattila päässään ja kolmas tarinoi suhteestaan Martti Ahtisaareen. Alkoi todella antoisa ja hauska harjoitusjakso. Huomasin, etten ollut kenties koskaan tavannut yhtä omistautuneita ja ahkeria esiintyjiä. Jos joskus keinot olivatkin ammattinäyttelijöitä vähäisemmät, kaiken sen korvasi ennakkoluulottomuus ja pelon poissaolo. Jokaiseen pyyntööni vastattiin ilolla ja innokkuudella. Seuraavaksi jouduin kysymään itseltäni, yltäisinkö minä sen luottamuksen arvoiseksi, jota esiintyjieni puolelta nautin. Osaisinko auttaa heitä tekemään sellaisen esityksen, joka olisi paitsi taiteellisesti kunnianhimoinen, myös heidän näköisensä? Yritin tehdä parhaani.

Nyt edessämme on teos, joka koostuu erilaisista paloista ja kuvaelmista, jotka on poimittu kaikesta siitä, mitä Kim, Lekki ja Namwaan ovat puhuneet. Esitys ei kerro esiintyjien kokonaisia elämäntarinoita, se nostaa esiin kohtauksia ja välähdyksiä sellaisista hetkistä, jotka ovat tuntuneet syystä tai toisesta merkityksellisiltä juuri nyt.

Saara Turunen 12.10.2017

http://jurkka.fi/index.php?k=225346
 •  0 comments  •  flag
Share on Twitter

November 21, 2016

Viime vuodesta ja voittamisen outoudesta

Kirjoitin kirjan. Sen julkaiseminen tuntui maailmanhistorian tärkeimmältä tapahtumalta, mutta taisin olla ainut, joka oli asian huomannut. Järjestin juhlan. Muutama ystävä saapui paikalle ja he onnittelivat minua, mutta heidän silmistään näkyi, etteivät he tienneet mitä oikein juhlittiin. Ilta kuihtui lyhyeen, ihmiset haihtuivat koteihinsa ja tilalle jäi hiljaisuus. Olin kai odottanut jotain sellaista niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. Mutta aika oli ilmeisesti ajanut ohitseni.

Vanhempani ottivat kirjani vastaan hämmentyneinä. Isäni ihmetteli miksi se oli julkaistu. Isäni mielestä kirjallisuutta ovat vain sotahistorialliset romaanit ja koska kirjani ei tiettävästi kuulu kyseiseen genreen, jää se ikään kuin kirjallisuuskaanonin ulkopuolelle. Äitini oli puolestaan jäänyt pohtimaan erään ystävättärensä sanoja. Ystävätär oli paheksunut kirjaa avoimesti ja esittänyt surunvalittelunsa niiden kärsimysten vuoksi, joihin äitini alati joutui kurittoman jälkikasvunsa takia.

Postilaatikkooni kilahti kutsu kotiseutuni kirjailijayhdistykseltä. He toivottivat minut tervetulleeksi matineailtaan eräiden omakustannekirjailijoiden kanssa. Matkat tulisi maksaa itse ja kahvit ostaa omalla rahalla. Näin itseni jonottavammassa pahvisankaista kahvikuppia maakuntaihmisten seurassa ja päätin jäädä kotiin. Minulla olisi ollut varaa vain menolippuun.

Kirjastani tuli joitain arvioita, mutta en oikeastaan tunnistanut niistä teostani. Kadulla huomasin erään naisen tuijottavan minua oudosti ja mietin johtuiko se siitä, että hän oli lukenut kirjani, mutta sitten huomasin raahaavani perässäni vessapaperin palasta ja päätin, että olisi aika unohtaa koko kirja-asia. Osittain se jopa onnistuikin, joitain yksinäisiä iltoja lukuun ottamatta. Noina iltoina kasvatin nahkaa, niin kuin taiteilijat sanovat. Se tarkoittaa sitä, ettei itkeskele nurkissa, vaikka mieli tekisi.

Sitten eräänä syksyisenä iltana puhelin soi. Soittaja esittäytyi ja kysyi olinko puhelimessa. Vastasin myöntävästi ja taustalta kuului lasien kilinää. Soittaja kertoi, että olin voittanut kirjallisuuspalkinnon. Palkinto oli suuri ja merkittävä ja tämä oli iloinen asia. Okei, minä sanoin. Hengitin syvään ja sydämeni löi ylimääräisen lyönnin. Sitten tuli hiljaista.

Istuin sohvalla ja korvissani humisi. Mitä minulla oli oikein päälläni, mietin ja katsoin itseäni peilistä. Hiutuneet harmaat verkkarit, lörpähtänyt t-paita, jossa pastakastiketahroja ja tukka sotkuisella ponnarilla.

Soitin ystävälle. Hän iloitsi puolestani. Ystäväni osaa sellaisen. Se on kaunis taito, joka on yllättävän harvalla. Sitten soitin isälleni. Hän ei vastannut. Tuijotin hetken tyhjyyteen ja ajatuksia pulpahteli mieleeni. Miksi kirjan kirjoittaminen ja siitä saatu huomio ovat näin valtavia asioita? Miksi ne tuntuvat suuremmilta kuin sodat tai maanvyöryt? Olenko syvällisesti itsekäs ihminen? Tai voiko näitä edes verrata? Isäni soitti takaisin. No mitäs? hän kysyi. Ei kun minä voitin sellaisen palkinnon, vastasin. Jaha, no niin, sanoi isäni. Antaako ne sitten jotakin? hän tiedusteli. Juu kyllä ne vissiin antaa, vastasin. Aha, no se on hyvä sitten, sanoi isäni ja lopetimme puhelun.

Tiskasin astiat, vein roskat ja kylmä viima puhalsi hiutuneitten verkkareitteni läpi. Tunsin voimakasta halua soittaa kaikki yhteystietoni lävitse ja kirkua. En kuitenkaan tehnyt mitään. Kääriydyin vain peittooni ja yritin nukkua, mutta se oli hankalaa.

Pian seisoin Sanomatalon aulassa juhla-asu ylläni. Toppatakkiin pukeutunut mummo kurkotteli naruaidan takaa nähdäkseen mitä on tekeillä. Jossain oli uutiskanava jäänyt päälle. Mä vihaan käydä kampaajalla, sanoi naisääni yhä uudelleen. Värivaloin koristellut maisemahissit kiisivät esiintymislavan takana ylös ja alas. Ilmeettömät ihmiset matkustivat lasisissa kopeissa mappilehtiöt käsissään. Nimeni mainittiin, menin lavalle ja puhuin jotakin. Myöhemmin seisoin keskellä laminoitua ruokasalia ja jostain ilmaantui maahisen näköinen mies. Hän halusi haastatella minua enkä osannut sanoa ei. Humalainen mummo otti kuvia digikameralla ja maahinen tiedusteli puhelinnumeroani. Puhuin suu vaahdossa huonekasvien hoidosta vain sanoakseni jotakin. I love Los Angeles, kuulin jonkun huutavan vieressäni.

Voittoni merkiksi minulle lahjoitettiin pysti, joka painoi kuin moukari. En jaksanut kantaa sitä kotiin juhlailtana, haimme sen myöhemmin ystäväni lastenvaunuja apuna käyttäen. Nostin pystin olohuoneen pöydälle. Niin kuuluu tehdä, arvelin. Äitini ja isäni tulivat kylään. He nostelivat pystiä vuoroin käsiinsä. Kyllä on upea, sanoi äitini iloisella äänellä. Hän luetteli kaikki jotka olivat lähettäneet onnitteluita. Myös ystävättäreltä oli tullut tekstiviesti. Ystävätär oli muuttanut mielipidettään ja nyt äitinikin oli helpompi iloita.

Palkinnon jälkeen postilaatikkoni täyttyi viesteistä. Minun olisi tultava signeeraamaan kirjojani kirjakauppaan näinä ja noina päivinä, haluaisinko tulla Marttojen kirjailtaan ja runoilijayhdistyksen pikkujoulujuhlaan lukemaan pätkän kirjastani. Luvassa olisi myös kahvitarjoilu. Onnittelut siltä ja tältä, joiden olemassaolosta en tiennyt, kaveripyyntöjä maaseudulla asuvilta miehiltä, jotka poseerasivat profiilikuvissaan kissan ja haulikon kanssa.

Kaikki oli muuttunut yhdessä yössä. Oli kummallista, että olin voittanut jotakin, vaikka en ollut edes kilpaillut mistään. Tiesin, että olisi kuulunut olla kiitollinen, mutta jostain syystä katselin kaikkea ulkopuolelta. Oli aivan kuin olisin joutunut osaksi kummallisia turhuuden markkinoita, joilla saattoi tapahtua mitä tahansa. Ja oikeastaan tunsin helpotusta, kun kukat olivat kuihtuneet sen verran, että ne saattoi viedä biojäteastiaan. Sanoin isälleni, että hän voisi ottaa pystin mökille veneen painoksi, ettei vene karkaisi rannasta. Pikkuhiljaa ryhdyin uusiin töihin ja iloitsin jokaisesta asiasta joka vei minua kauemmaksi näistä tapahtumista. Kirjan vastaanotto ei ollut tuonut sitä merkityksen tunnetta, josta olin haaveillut. Ymmärsin, että merkitys piili vain uusissa asioissa, sellaisissa, joiden käänteet loisin itse.

Helsingin Sanomat 16.11.2016

http://www.hs.fi/kulttuuri/a147918332...
1 like ·   •  0 comments  •  flag
Share on Twitter
Published on November 21, 2016 01:35 Tags: kirjallisuuspalkinto, rakkaudenhirviö