Saara Turunen's Blog

August 30, 2019

Kirjakerho

Emmyn ja Sasin feministinen kirjakerho on kolmen jakson mittainen podcast -sarja, joka on kuultavissa ja nähtävissä livenä F/Symposiumissa sekä kuunneltavissa livestreamin kautta myös kotisohvalta. Ohjelman keskiössä ovat ennen kaikkea kirjat ja teatteri. Niiden kautta Karhu ja Turunen käyvät laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, joka sivuaa mm. taiteen virtauksia ja tekijyyttä, feminismiä, sukupuolta, valtaa ja ystävyyttä.

Jakso I

https://soundcloud.com/fsymposium/emm...

Jakso II

https://soundcloud.com/fsymposium/emm...

Jakso III

https://soundcloud.com/fsymposium/emm...
2 likes ·   •  1 comment  •  flag
Share twitter circle

February 17, 2019

Medusan huone, lähtökohtia

Kreikkalaisen mytologian mukaan Medusa oli alun perin kaunis nuori neito, jonka meren jumala Poseidon raiskasi ja joka teon seurauksena muutettiin hirviöksi. Kiinnostuin myytistä ja halusin tietää lisää. Lainasin kirjastosta kaikki Medusa-hakusanalla löytyvät teokset, mutta itse päähenkilö loisti niistä poissaolollaan. Huomasin, että useimmiten kun puhutaan Medusasta, ei kuitenkaan puhuta hänestä, vaan puhutaan Poseidonista ja Perseuksesta, miehistä, jotka hyväksikäyttivät Medusaa ja tappoivat hänet.

Poseidonin kohdalla tarina menee jotakuinkin näin: Poseidon oli ihastunut Medusan kauniisiin kullanvärisiin hiuksiin. Niinpä hän raiskasi tämän. Teon seurauksensa Pallas Athene vihastui ja muutti kauniin Medusan kammottavaksi hirviöksi. Medusan kultaisten hiusten tilalle kasvoi käärmeitä ja hänen suustaan roikkui ällöttävä, pitkä kieli. Medusan katseesta tuli vaarallinen. Sen avulla hän saattoi muuttaa tunkeilijat kiviksi.

Perseuksen tarina on puolestaan tämä: Perseus sai kuninkaalta mahdottoman tehtävän. Hänen oli tuotava tälle Medusan pää. Perseus lähti matkaan innokkaana. Hän sai mukaansa hohtavan kuparikilven, näkymättömyyspäähineen, säkin, sekä lentävät sandaalit. Perseus löysikin pian luolassa piileskelevän Medusan. Hän hiipi lähemmäs näkymättömyyshattu päässään, heijasti Medusan kuolettavan katseen kilpensä avulla ja leikkasi hirviön pään irti, pani sen säkkiin ja pakeni siivekkäiden sandaaleidensa avulla. Paluumatkalla hän pelasti prinsessa Andromedan kivettämällä erään merihirviön Medusan irti leikattua päätä apunaan käyttäen. Perseus palasi kotiin voittajana, sai prinsessan ja puoli valtakuntaa.

Medusan näkökulmaa näihin häntä itseään koskeviin tapahtumiin ei useimmiten kerrota.

Lukiessani kyseisiä tarinoita tunnen ärtymystä ja väsymystä. En voi olla miettimättä, että tämä on se perintö, jonka päälle länsimainen kulttuuri on kyhätty: miehistä myllerrystä, jossa naiselle on varattu himoittavan objektin tai kammottavan hirviön osa. Tuttuun tapaan raiskauksesta joutuu vastuuseen uhri, joka maksaa rikoksesta lopulta omalla hengellään. Näitä kertomuksia tarkasteltuaan on helppo ymmärtää, miksi asiat ovat edelleen niin kuin ne ovat. Seksuaalinen väkivalta ei ole kadonnut minnekään ja sitä ympäröi yhä häpeän ja stigmatisoinnin kehä. Vain harva uhri ilmoittaa rikoksesta, ja ne, jotka ilmoittavat, voivat saada syyt niskoilleen.

Medusan myytissä keskeisintä lienee katse, tuo taianomainen voima, johon nöyryytetyn Medusan valta kytkeytyy. Romaanisissa kielissä, kuten vaikkapa ranskassa tai espanjassa, näkeminen (esp. ver) on etymologisesti sidoksissa tietämiseen ja sitä kautta ymmärtämiseen ja totuuteen (esp. verdad). Katsomisen avulla päästään tietoon käsiksi, ja kuten tiedämme, tieto on valtaa. Katse ja katsominen ovat perinteisesti mielletty miehen sukupuolisuuteen kuuluviksi, vallan välineiksi, jotka pitävät sisällään maskuliinista voimaa. Kenties juuri tämän takia kivettävä katse tekee Medusasta erityisen uhkaavan. Sen avulla Medusa tunkeutuu miehisen vallan alueelle ja murskaa naiselle varattua sivustaseuraajan roolia.

Katseen lisäksi eräs Medusan myytissä itseäni kiehtovista asioista ovat hiukset. Vaikka tarina kerrottaisiin lyhyestikin, usein mainitaan, kuinka juuri Medusan kauniit kullanväriset hiukset koituvat hänen kohtalokseen. Samoin keskeistä on hiusten tuhoutuminen. Käärmeinä luikertelevista hiuksista onkin tullut Medusan kenties tärkein tuntomerkki.

Hiukset ovat kautta aikojen symboloineet elinvoimaa ja seksuaalisuutta. Antiikin Kreikassa ihmiset uhrasivat hiuksiaan toivoessaan voimaa ja hedelmällisyyttä, ja lähes kaikilla valtavirtauskonnoilla on ollut hiuksista jonkinlaista sanottavaa. Monissa tunnetuissa tarinoissa hiukset joko auttavat kantajaansa tai suistavat tämän tuhoon. Medusan lisäksi näitä voisivat olla vaikkapa Raamatun Simsonin, Egyptin kuningatar Bereniken tai Grimmin veljesten Tähkäpään tarinat. Hiuksiin liitetystä voimasta kertoo myös se, miten suuri rooli niillä on ollut naisvartalon kontrolloimiseen liittyvissä perinteissä. Naisia on vaadittu usein peittämään hiuksensa. Auki hulmuavien hiusten on katsottu kuvastavan nuoruutta ja seksuaalista vetovoimaa, kiinni sidottujen puolestaan kunnollisuutta ja aikuiseksi kasvamista. Pitkiä hiuksia on pidetty naisellisuuden merkkinä, lyhyitä naiselle sopimattomina. Hiusten leikkaaminen on ollut kurituskeino tai tapa häpäistä. Ja vielä tänäkin päivänä vaikkapa muotikuvastossa esiintyessään naisten lyhyet hiukset edustavat yhä jonkinlaista kapinaa tai irtiottoa siitä, mitä perinteiseltä naiselta odotetaan.

Kiinnostukseni Medusaa kohtaan syveni, kun löysin ranskalaisfilosofi Hélène Cixousin Medusan nauru -esseen, jossa Cixous purkaa myyttiä. Cixous’n mukaan mytologisen tarun keskeisimpinä rakennuselementteinä ovat toimineet pelko ja viha naista ja naisen halua kohtaan. Cixous’n mukaan Medusa ei ole hirviö. Medusa on kaunis ja hän nauraa. Mutta juuri nauru on tehnyt Medusasta patriarkaatille uhkaavan. Sen helmeily on kirvoittanut pelon naisesta, joka mitätöi ja kastroi naurullaan, ja siksi Medusa on täytynyt kukistaa.

Cixous’n essee rakentaa yhteyttä kirjoittamisen ja seksuaalisuuden välille, mantereille, joista nainen on karkotettu ja jotka tulisi vallata takaisin. Niiden kautta olisi löydettävissä yhteys paitsi itseensä, myös maailmaan. Niinpä Cixous ehdottaakin kirjoittamista vapautumisen keinoksi ja Medusan pelastamiseksi.

Esseessään Cixous pohtii, mitä voisi olla niin sanottu feminiini kirjoittaminen tai naiskirjoitus, kuten ranskankielen termi écriture féminine on suomennettu, ja toisaalta, miten naiset voisivat murtautua ulos siitä pimeydestä, johon heidät on teljetty, kirjoittaa itsensä osaksi maailmaa, jota ovat hallinneet miehet ja niin sanottu maskuliini.

Cixous ei viittaa pelkästään biologiseen sukupuoleen puhuessaan naiskirjoituksesta. Pikemminkin hän puhuu sellaisesta kirjoittamisesta, joka murtaa konventioita, murentaa sitä, mitä on opittu pitämään kelvollisena, kirjoittamisesta, joka nostaa esiin piiloon sysättyä ja pinnan alle vähäteltyä.

”Naisten on kirjoitettava itsensä. Heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumistaan. Samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin – yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan – omalla liikkeellään”, kirjoittaa Cixous. (suom. Aura Sevón)

Toisaalta hän myös toteaa:

”Mutta ennen kaikkea on sanottava, että huolimatta siitä massiivisesta torjunnasta, jolla naiset on sysätty pimentoon, jotta he hyväksyisivät pimeyden kodikseen, ei ole mitään yleistä naiseuden tyyppiä tai tyypillistä naista.”

Medusan huone on teatteriesitys, joka liikkuu Medusan myytin liepeillä ja Cixous’n esseen jalanjäljissä. Se on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä, joihin kuuluvat niin seksuaalinen häirintä kuin naureskelu naisten yrityksille ottaa julkista tilaa ja sanaa haltuun.

Olen ajatellut mitätöimistä ja siitä seuraavaa sisäistettyä mitättömyyden kokemusta. Sitä miten naisen asema on ollut vuosisatoja eräänlainen itseään ruokkiva kehä. Kun ensin on tarpeeksi kauan vähätelty ja painettu alas, ruokittu häpeällä ja inholla, ovat naiset pikkuhiljaa luopuneet harhakuvitelmistaan ja hiljenneet. He ovat lakanneet ottamasta tilaa, lakanneet luulemasta itsestään liikoja ja tyytyneet palvelijan asemaan. Ja sitten, kun ajat ovat hieman muuttuneet, yhtäkkiä pitäisikin osata toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä, ottaa tilaa ja nauttia. Missä ovat naiset, me kyselemme. Miksi he puuttuvat pörssiyhtiöiden hallituksista, politiikan arvovaltaisimmilta paikoilta ja taidemaailman huipulta? Miksi he eivät vain osaa ottaa rennosti? Aivan kuin tuhansia vuosia pitkä historia olisi yhdessä yössä pois pyyhitty. Jos haluamme, että asiat olisivat toisella tavalla, on meidän ensin kohdeltava naisia tuhat vuotta kunnioittavasti ja katsottava sitten, onko mikään muuttunut.

”Kukapa kuohuva, rajaton nainen ei häpeäisi valtaansa. [- -] Kukapa ei viettiensä fantastisesta kuohusta häkeltyneenä ja kauhistuneena olisi pitänyt itseään hirviönä (onhan hänen annettu uskoa, että normaali, hyväkäytöksinen nainen on suorastaan jumalaisen tyyni)”, kirjoittaa Cixous.

Uskon, että taiteen tekeminen on tilan ottamista ja äänen käyttämistä. Taiteilijuus on subjektina toimimista. Mutta juuri taiteen parissa naiselle on perinteisesti tarjottu objektin osaa, passiivisuutta ja katseen kohteena olemista, alastomana divaanilla makoilua. Pitkät perinteet on myös sellaiselle, että naiset, jotka eivät tyydy asemaansa, vaan tekevät mitä haluavat, pyritään repimään alas. On tavallista, että tällaisia naisia nimitellään rumiksi, epäviehättäviksi, noidiksi tai hirviöiksi, ja viimeistään tällä tavalla heidät saadaan usein vaikenemaan, piiloutumaan kaukaiseen luolaan käärmehiuksineen.

Minua kiinnostaa niin sanottu female gaze, naiskatse. Elokuvaohjaaja Jill Solloway puhuu naiskatseesta kuuluisaksi tulleella Youtube videollaan, On The Female Gaze, Master Class, 2016. Tai pikemminkin hän puhuu naiskatseen vastakohdasta male gazesta, miehisestä katseesta, jonka lävitse suurin osa länsimaisesta taiteesta on rakennettu. Miehinen katse hallitsee maalauksia, kirjallisuutta, elokuvia ja muotia, se määrittelee kauneusihanteen ja seksuaalisen halun rajat. Miehistä katsetta on niin paljon tarjolla, että pikkutytöstä lähtien itsellenikin on ollut luontevaa samastua sellaisiin teoksiin kuin Vladimir Nabokovin Lolita tai Anton Tšehovin Vanja-eno. Täysin tyytyväisenä olen tarkastellut maailmaa nuorta naisvartaloa himoitsevan vanhenevan ukkelin silmin. Olen kierrellyt museoissa katselemassa taidehistorian merkkiteoksia, miesten maalaamia kuvia alastomista ja nimettömistä naisista, ja uskonut, että niissä olisi jotakin elämää suurempaa. Naiskatsetta puolestaan on ollut tarjolla niin vähän, että on vaikea hahmottaa, mitä se voisi edes tarkoittaa. Esimerkiksi rakentavia ja kauniita kuvauksia naisten välisestä ystävyydestä saa hakemalla hakea, vaikka on selvää, että tosielämässä naisten välistä solidaarisuutta on paljon. Entä mitä voisi tarkoittaa naisen halu, jos sitä ei määritetä miehisen katseen kautta?

Nauroin ääneen, kun katsoin amerikkalaista dokumenttielokuvaa Feminist Portraits, joka käsitteli seitsemänkymmentäluvun feministejä. Eräät heistä, muun muassa Judy Chicago ja Miriam Schapiro rakensivat vuonna 1972 Los Angelesiin Naisten talon, jossa oli esillä naisten tekemää taidetta, sellaista, jossa maailma esitettiin juuri naiskatseen kautta. Kamera kuvasi näyttelyyn tuotuja miehiä, jotka hämmästyneinä tuijottivat vulvan muotoisia patsaita ja kotitöistä kertovaa performanssia. Miesten kasvoilta paistoi epäusko ja halveksunta. He pyörittelivät silmiään ja tuhahtelivat. Olisi upeaa voida sanoa, että se oli silloin, nyt ajat ovat toiset, mutta valitettavasti tuntuu, että vain vähän on muuttunut. Miehisen katseen lävistämästä kuvastosta on edelleenkin vaikea irrottautua elämässä tai taiteessa, vaikka haluaisi. Ja irrottautumisyrityksistä seuraavat yhä nuo tuhahtelevat nenät ja vihaisena mulkoilevat silmät, tämän olen saanut huomata.

"Jokainen nainen on kokenut puhumaan ryhtymisen piinan: sydän hakkaa haljetakseen, toisinaan ilmaisusta menettää otteen tai siihen hukkuu, kieli ja maa jalkojen alla horjuvat, niin suuressa määrin puhuminen julkisesti, jo pelkkä suunsa avaaminen on naiselta uhkarohkea teko, transgressio”, toteaa Cixous.

Kaiken tämän takia katson velvollisuudekseni jatkaa työtäni taiteen parissa. Tiedän, että teokseni ovat vain pian katoavia pisaroita maailmankaikkeuden meressä, mutta samaan aikaan ajattelen, että ainoastaan tekemisellä on merkitystä. Ja juuri tämän takia Medusan huone on itselleni ennen kaikkea teko, joka toimii vastakohtana tekemättä jättämiselle. Sanoja ja musiikkia vastalauseena hiljaisuudelle. Tarkoitukseni ei ole saarnata tai kertoa kenellekään, mikä olisi oikea tapa elää. Toivon ainoastaan, että katsoja voisi hetken ajan nojata taakse, hengähtää ja antaa ajatusten virrata vapaina.

Sanakirja: Carl von Linné antoi 1700-luvun puolessa välissä meduusa-nimen onteloeläimille, joiden kellomainen ruumis muistuttaa päätä niiden ympärillä liehuvine polttiaislokeroineen. Nimitys tulee antiikin taruston Medusasta, manalan naishahmoisesta hirviöstä, jonka hiukset olivat käärmeitä. Suomessa meduusa-sanaa on käytetty eläintieteessä jo 1800-luvun loppupuolella. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004)

Lähteet:
Cixous, Hélène (2013): Medusan nauru. Suomennos Aura Sevón ja Heta Rundgren. Helsinki: Tutkijaliitto.
Zajko, Vanda & Leonard, Miriam (toim.) (2008): Laughing with Medusa: Classical Myth and Feminist Thought. Oxford: Oxford University Press.
Häkkinen, Kaisa (2004): Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
5 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share twitter circle

July 18, 2018

Timanttiaukio

Olen luvannut kirjoittaa kirjasta nimeltään Timanttiaukio. Sen on kirjoittanut katalonialainen Mercé Rodoreda vuonna 1962. Itse löysin Timanttiaukion noin viisikymmentä vuotta myöhemmin ja lumouduin heti. Syitä oli useita. Yksi tärkeimmistä oli suhteeni Barcelonaan, kaupunkiin, jossa Timanttiaukio-niminen paikka todella sijaitsee. Toinen seikka lienee se, että minua alkoi kiinnostaa kirjan merkittävä asema, joka on vain jykevöitynyt vuosikymmenten saatossa jopa niin paljon, että katson oikeudekseni tarkastella teosta eräänlaisena kansallisena monumenttina. Pohdin, onko vahvasti naisnäkökulmainen, arkinen ja yksityiseen paneutuva Timanttiaukio yhteiskunnallinen tai jopa vallankumouksellinen teos? Vai ovatko tulkintani liioiteltuja, perustuuko kirjan asema ennen kaikkea sen kaunokirjallisiin ansioihin?

Tutustuin Barcelonaan vuonna 2005, kun olin opiskelijavaihdossa paikallisessa teatterikoulussa, Institut del Teatressa. Espanjassa elettiin nousukautta. Pääministerin virkaa toimitti sosiaalidemokraattien José Luis Rodríguez Zapatero, joka lupaili katalaanien kauan penäämiä parannuksia alueen perustuslakiin ja verotukseen. Tunnelma oli toiveikas ja kevyt. Elämää haittasivat vain ylikuumentuneet asuntomarkkinat ja niiden aiheuttamat kiskurihinnat. En voinut olla kummastelematta, miten paikalliset selvisivät niistä palkoillaan, jos suomalaisellekin ne tuottivat vaikeuksia. Asustelin eräässä ikkunattomassa vaatekomerossa, en omistanut lämpöpatteria, nukuin toppatakki päällä ja ravitsin itseäni lähibaarin edullisella punaviinillä, jota ostin koulun jälkeen puolentoista litran vesipulloon. Puhuin espanjaa jotakuinkin hyvin, mutta olin huomannut, ettei se riittänyt. Miksi et opettele katalaania? kyselivät opiskelukaverini. He halusivat, että olisin kiinnostunut heidän kulttuuristaan enkä playasta ja fiestoista, jotka vetivät minua puoleensa paljon enemmän. Tiesin kyllä, että taideopiskelijoiden mielestä juuri playa ja fiestat olivat pilanneet kaupungin, tehneet siitä eräänlaisen aikuisten huvipuiston, jonka kaduilla lihavat amerikkalaiset huhuilivat Gaudín nimeä, mutta olin nuori, hölmö ja muutenkin pihalla eikä huvipuistoissa ollut mielestäni mitään vikaa.

Erityisesti muistan ensimmäisen kesän. Muutin taiteilijoiden ja hipstereiden suosimaan Gràcian kaupunginosaan. Asuin korttelin päässä Timanttiaukiosta, Planeettakadulla, ja odotin innolla kaupunginosan kesäjuhlaa, joka järjestetään aina elokuussa. Ensin juhlin viisi päivää muiden mukana, ja lopulta olin niin väsynyt, että olisin halunnut vain nukkua, mutta se ei ollut mahdollista, sillä musiikki jatkoi soimistaan, ihmiset möykkäämistään ikkunani alla, ja minä makasin kuumassa huoneessani ja ajattelin erästä äitini kaveria, uskovaista naista, joka pakeni Joensuusta aina Ilosaarirockin aikaan, koska melu ja syntiset nuoret kävivät hänen hermoilleen. Herran siunausta, hän huikkkasi ja ajoi pyöräilykypärä päässään tiehensä. Mietin, että olisin itsekin halunnut laittaa kypärän päähäni ja paeta, en vain tiennyt, minne olisin mennyt.

Sittemmin vuodet olivat kuluneet. Olin palannut kotiini. Minusta oli tullut vanha ja vakava. Samaan aikaan Espanja oli vajonnut lamaan, asuntojen hinnat olivat romahtaneet ja uutiset täyttyivät tarinoista, joissa kokonaisia perheitä heitettiin kaduille kodeistaan. Zapateron tilalle oli noussut patakonservatiivinen ja korviaan myöten korruptioon vajonnut Mariano Rajoy. Korruptiosta tuohtuneita kansalaisia oli sumutettava jollakin, ja tehtävään sopi mainiosti Katalonian-kysymys. Sitä mukaa, kun keskushallinnon asenteet maan koillisnurkan suhteen kovenivat, kasvattivat katalaanit kaunaa isäntävaltiotaan kohtaan. Kun neuvotteluille ei löytynyt sijaa, alkoi itsenäisyysliike saada yhä suurempaa kannatusta katalaanien keskuudessa yli puoluerajojen.

Aloin pohtia syvällisemmin kaupunkia, jossa olin ollut. Lueskelin katalonialaista kirjallisuutta: Ramon Llullin vanhoja tekstejä, Maria Aurèlia Capmanyn esseitä, Joanot Martorellin Tirant Valkoisen (yksi niistä harvoista ritariromaaneista, jotka Don Quijote katsoo säästämisen arvoiseksi viskoessaan kirjahyllynsä sisältöä takkaan) sekä tietenkin Georg Orwellin Katalonia, Katalonian, jonka havainnot espanjalaisten yhtäaikaisesta hyväntahtoisuudesta ja laiskuudesta ovat edelleen hykerryttäviä. Seurasin myös Katalonian poliittista tilannetta, pidin yhteyttä teatterikoulusta saamiini ystäviin ja palasin Barcelonaan useammin kuin tarpeellista. Kaipasin kaupunkia, halusin käyskennellä sen katuja ja juoda vermutit vihaisten ukkojen pitämässä lähibaarissa. Ystävyydet synnyttivät tilaisuuksia teatterin parissa, ohjasin töitäni paikallisille näyttämöille ja vuosien myötä suhteeni kaupunkiin syveni.

Yhdellä matkoistani törmäsin Rodoredaan. Olin kävelyllä Les Cortsin alueella, jonka monet tuntevat fc Barcelonan Camp Nou -stadionista. Ohitin vanhanaikaisen apteekin, joka oli jäänyt kahden suuren kauppakeskuksen väliin. Apteekin vierestä oli purettu talo ja apteekki näytti vinksahtaneelta aukion nurkassa. Yhteen apteekin seinistä oli maalattu valokuvan tarkka graffiti valkotukkaisesta naisesta. Graffitin vieressä oli teksti: Mercé Rodoreda. En tiedä olinko koskaan nähnyt vanhan naisen kasvoja graffitiksi maalattuina, siinä oli jotakin pysäyttävää, ja ajattelin, että naisen oli oltava joku tärkeä. Painoin nimen mieleeni ja myöhemmin kirjoitin sen Googlen hakukenttään.

Mercé Rodoreda syntyi Barcelonassa vuonna 1908. Espanjassa elettiin tuolloin kuningas Alfonso XIII:n valtakautta. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Rodoreda avioitui, sai lapsen, kyllästyi perhe-elämään ja erosi. Hän otti kirjoitustunteja ja raapusti artikkeleita vasemmistolaisiin lehtiin. Syttyi sisällissota ja lopulta fasistien joukot kaappasivat vallan. Katalaanin kieltä ei saanut enää puhua eikä kirjoittaa, taiteilijoita ja toisinajattelijoita vainottiin. Rodoreda pakeni Pariisiin ja myöhemmin Geneveen. Hän jätti poikansa vanhemmilleen, sillä luuli palaavansa pian. Ajat eivät kuitenkaan muuttuneet, ja Rodoreda tuli pysyvästi takaisin Barcelonaan vasta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kuten tiedämme, ei katalonialaisilla ole edelleenkään omaa valtiota, ja niinpä Rodoredaa sanotaankin toisinaan espanjalaiseksi kirjailijaksi, ja onhan hän laillisesti sitäkin, mutta samalla on hyvä muistaa, että Rodoreda kirjoitti ja julkaisi teoksensa katalaaniksi, ja usein niiden espanjankieliset käännökset ilmestyivät vasta vuosia myöhemmin. Luulisin, että katalaaniksi kirjoittaminen merkitsi Rodoredalle ennen kaikkea rakkautta omaan kieleen, mutta se oli ehdottomasti myös poliittinen akti. Poliittisuus liittyy juuri alueen kielikysymykseen ja asemaan, johon Rodoreda asetti itsensä valitessaan äidinkielensä. Vertailukohdaksi mainittakoon, että Kataloniassa on aina ollut useita kirjailijoita, joiden teokset on julkaistu isäntävaltion kielellä. Syitä tähän voivat olla niin kirjoittajan omat mieltymykset kuin espanjankielisen alueen myyntilukujen metsästyskin. Pian julkaisunsa jälkeen Timanttiaukio alkoi kuitenkin levitä maan rajojen ulkopuolelle, ja tällä hetkellä sitä on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Rodoredasta tuli Katalonian yksi tunnetuimmista ja kenties myös rakastetuimmista sodanjälkeisen ajan kirjailijoista. Ilahduin suuresti, kun huomasin, että käännösten joukosta löytyi myös suomi.

Timanttiaukio kertoo Nataliasta, joka ajautuu Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaan, jota kirjassa kutsutaan suojeluspyhimyksen juhlaksi. Hän tutustuu siellä Quimet-nimiseen nuorukaiseen, joka nimeää hänet Colometaksi, pikku kyyhkyseksi. He menevät naimisiin ja saavat kaksi lasta. Quimet on vanhanajan mies, joka elää vaimonsa mitätöimisestä. Natalia on luonteeltaan kiltti, ajan kuluessa hänen persoonansa murenee ja hän on vähällä kadottaa itsensä kokonaan. Eletään Espanjan toisen tasavallan aikaa, ja kirjan keskivaiheilla syttyy sota. Quimet ja hänen ystävänsä katoavat taisteluun ja Natalia jää yksin lasten kanssa. Tästä alkaa selviytymiskamppailu, joka on viedä Natalian toivon mennessään.

Kirjan voima on arkisissa tapahtumissa. Röyhkeän itsepintaisesti kertoja pysyttelee kodin ilmapiirissä ja Natalian havaintomaailmassa. Kodin ulkopuolista todellisuutta ei selitetä, vaikka samaan aikaan se määrittelee paljon sitä, mitä kodin sisällä tapahtuu. Tarkoitan esimerkiksi sotaa, joka vaikuttaa Natalian elämään syvästi, mutta sen sijaan, että lähdettäisiin kuvaamaan taistelun vaiheita tai sen osapuolia, kerrotaan vain, että päivälliseksi syötiin yksi sardiini ja tummunut tomaatti kolmeen osaan jaettuna. Romaani on siis historialliseen kontekstiin sijoittuva, mutta kiinnostavan kirjasta tekee sen tapa katsoa aikaa yksityisen kautta ja naisen näkökulmasta. Ja vieläpä sellaisella tavalla, että vähän väliä kertoja ikään kuin tarkentaa katseensa arjen yksityiskohtiin, ennen kaikkea esineisiin, jotka toistuvat tekstissä niin itsepintaisesti, että ne tuntuvat muuttuvan symboleiksi jostakin. On suppilo, on nuket kumikaupan ikkunassa ja on hummeritaulu Natalian ystävän, Enriqueta-rouvan seinällä. En halua väittää tietäväni, mitä ne merkitsevät, mutta ne nostavat esille tietynlaisia mielikuvia. Kun ajattelen suppiloa, mieleeni tulee joku, jonka kurkkuun tungetaan liikaa asioita, niin paljon, että lopulta hän ei pysty nielemään enää enempää. Nukkejen kohdalla pohdin, kuvastavatko ne Nataliaa itseään. Katseleeko Natalia omaa kuvaansa nukkejen vahamaisissa vartaloissa? Hummeritaulu puolestaan johdattaa ajatukseni lähestyvään sotaan, aurinkoisten päivien alla muhivaan fasismiin, ihmismielen synkempään puoleen. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtuu jostakin sellaisesta, että Natalia kertoo hummereiden ryömivän esiin kaivosta kuin jonkin pahan enteenä.

Natalian ääntä voi pitää jossain mielessä naiivina mutta ei kuitenkaan lapsenomaisena tai jälkeenjääneenä. Kerronta on käytännönläheistä ja tunteilematonta. Teoksen sävy rakentuu koristeellisten yksityiskohtien kautta, makeispaperien nauhoista, kahvikannujen kylkeen maalatuista appelsiinien lohkoista, humisevasta merikotilosta, jakarandan juurakosta ja silkkiruseteista. Nuo pikkuseikat piirtävät esiin maiseman, joka tuntuu olevan täynnä värejä. Samaan aikaan Natalian äänessä on kuitenkin jotain melankolista, jotain sellaista, jonka kautta hänen voi aavistaa eläneen erillään muista ennen kuin hän kohtaa Quimetin. Natalia työskentelee ensin leipomoapulaisena ja myöhemmin siivoojana, hänet voi kai siis ymmärtää työväenluokkaiseksi. Itseäni tässä asetelmassa viehättää ennen kaikkea se, ettei siihen liity perinteisestä työläiskirjallisuudesta tuttua kuvastoa, ei raadantaa hiilenmustassa tehtaassa, eikä miestä, joka ryyppää kaikki rahat, pikemminkin se vain erottelee tämän päähenkilön sellaisista porvarillisista naispäähenkilöistä, joiden käytöstä ovat aikojen saatossa sitoneet erilaiset kohteliaisuussäännöt ja siveystavat. Natalian taakka ei liity sovinnaisuuden kahleisiin. Hän vaikuttaa olevan vain muuan nainen ja siksi häneen on helppo samastua.

Kuten jo aluksi mainitsin, Timanttiaukiossa ja Rodoredan hahmossa minua kiehtovat erityisesti se huomio, jonka ne ovat saaneet. Timanttiaukio tuntuu olevan sellainen teos, josta katalonialaiset puhuvat silloin, kun he pohtivat identiteettiään. Kirja luetutetaan peruskouluissa, ja kuka tahansa vastaantulija tietää, kuka on Colometa, tuo pieni kyyhkynen. Timanttiaukiosta on tehty teatteridramatisointeja ja elokuvia. Rodoredan mukaan on nimetty useita katuja, kirjastoja ja kouluja. Hänen kunniakseen on pystytetty patsaita ja tuon tuostakin järjestetään seminaareja, jonne kansainväliset asiantuntijat vaeltavat vertailemaan tulkintojaan kirjailijan tuotannosta. Luulisin, että Suomessa vastaavaasta paikasta kilvoittelevat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, sekä Tuntematon sotilas. Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas kuuluivat lukemistoon jo kouluaikoina, ja Pohjantähden kahlasin lävitse vapaaehtoisesti, aikuisiällä, mutta se tulee mieleeni tässä yhteydessä ennen kaikkea sen takia, miten usein siihen viitataan. Suo, kuokka ja Jussi ovat ne asiat, jotka nousevat monasti esille, kun mietitään, keitä tässä oikein ollaan. Aleksis Kivellä on oma liputuspäivänsä ja useita katuja, Väinö Linnallakin puistonsa ja aukionsa. Linna on painettu seteliin ja Kivellä riittää kuolinmökkejä ja synnyintorppia kansalaisten ihasteltaviksi.

Sellaista naista, joka olisi kirjoittanut kodista, lastenhoidosta ja makeispaperien nauhoista, ei Suomessa tällaiselta paikalta löydy. Ei niin etteikö naisia olisi. On Minna Canth, Maria Jotuni, L. Onerva, Tove Jansson, Marja-Liisa Vartio, Märta Tikkanen ja Kaari Utrio, vain joitain harvoja mainitakseni. Minna Canth on päässyt lähimmäksi omaa liputuspäivää, mutta ei kuitenkaan aivan, sillä hänen mukaansa nimettyä päivää kutsutaan myös tasa-arvon päiväksi. Aivan kuin nainen, hänen nimensä ja tekonsa eivät riittäisi liputtamisen syyksi. Mielestäni Canth ansaitsisi paikkansa näytelmäkirjallisuuden kansainvälisenä supertähtenä aikalaistensa Ibsenin ja Strindbergin rinnalla, mutta miten se olisi mahdollista, kun hän ei kotimaassaankaan saa sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi? Kuinka monta Canthin näytelmää olet lukenut? Tunnetko hänen romaaninsa Hannan? Norjalaiset sentään painoivat Canthin kuvan lentokoneen pyrstöön, ja se oli hieno kunnianosoitus mutta ei silti tuo Canthia lähellekään sitä asemaa, joka Linnalle ja Kivelle on rakennettu. Ja haluan pitää painon nimenomaan sanalla rakennettu, sillä juuri sillä tavoin kansallisia kertomuksia luodaan, rakentamalla. Ne eivät synny itsestään, kuten voisi luulla. Ne syntyvät kunnianosoitusten, viittausten, dramatisointien, elokuvien, laulun sanojen, konferenssien ja pakollisen luettamisen kautta.

Mieltäni on jo kauan vaivannut merkillinen ristiriita, joka tuntuu vallitsevan kotimaani todellisuuden ja kansallisiksi kertomuksiksi nostettujen teosten välillä. Antakaas kun selitän. Kun ulkomailla vaellellessani pysähdyn ajattelemaan kotimaatani, mieleeni tulevat usein juuri naiset, sillä Suomi on sellainen paikka, jossa naisia on joka puolella. Kirkoissa on naisia, yliopistoissa on naisia, politiikassa on naisia, teatterimaailmassa on naisia, lenkkipoluilla ja uimahalleissa on naisia, ja he ovat aina työn ja toimen parissa. Tämän ovat huomanneet muutkin. Vuonna 1879 julkaistussa Suomalaiskirjeitä-teoksessa espanjalaisdiplomaatti Ángel Ganivet havainnoi sen ajan Helsinkiä: Miten on ymmärrettävissä, että täällä karuimmassa pohjolassa, lumikinosten ja sumuhuurujen keskellä, missä kasvillisuus on kuolemaisillaan, kaupunki näyttää eloisammalta kuin siellä Andaluciassa, missä valoa on tulvimalla, puut kukkivat ja linnut laulavat? Se johtuu siitä, että täällä on naisia. Tarkoitan: naisia kaikkialla, ei vain kahvilassa tai ravintolassa tai merkityksettömästi myymälään pistäytymässä. Täällä eivät naiset pelkää ottaa määrätietoisesti haltuunsa heille yhteiskunnassa kuuluvaa paikkaa vaan esiintyvät kaikkialla omalla oikeudellaan aivan kuin miehet.

Itselleni hämmästyttävintä tässä on se, että Ganivet kuvailee 1800-lukulaista Helsinkiä, ja ilahduttavaa se, että kuvauksessa on yhä jotakin tunnistettavaa. On hyvä muistaa, että maailmassa on edelleen paljon paikkoja, jossa naiset eivät käytä julkista tilaa vapaasti.

Mutta kun mietin kotimaisen taiteen monumentteja ja ennen kaikkea kansallisessa asemassa olevaa kirjallisuutta, mieleeni tulevat ensimmäisinä lukutaidoton mies, juoksuhaudassa ryömivä mies, ryyppäävä mies, ojaa kaivava ja kaskeava mies sekä mies, joka osaa rakentaa torpan omilla pikku kätösillään. Miksi mieleeni ei tule yhtäkään urbaanissa ympäristössä elävää ja työssä käyvää naista?

Ja kaikki tämä saa minut pohtimaan, onko Kataloniassa jotakin sellaista, mihin he tarvitsevat erityisesti juuri Timanttiaukion kaltaista kirjaa, sellaista, jossa ei sodita eikä valloiteta vaan ollaan kotona ja hoidetaan lapsia tai työskennellään aamupäiväapulaisena rikkaiden talossa. Mietin, voisivatko pieni kielialue ja vähäinen väkimäärä olla syinä naisen kirjoittaman, naisnäkökulmaisen teoksen merkittävään asemaan. Olisiko suosion selitys siis se, ettei valinnanvaraa yksinkertaisesti vain ole niin paljon kuin suurten väestöjen maissa? Mutta toisaalta, onhan Suomikin pieni kielialue ja suomen kielen puhujia noin puolet vähemmän kuin katalaaneja. Tällä logiikalla Suomen kansallinen merkkiteos voisi olla L. Onervan Mirdja. En haluaisi lähteä myöskään väittämään, että Katalonia olisi meitä edellä muissa tasa-arvoasioissa, sillä havaintojeni mukaan näin ei ole. Esimerkkejä on runsaasti vanhusten- ja lastenhoidon epätasa-arvoisesta jakamisesta aina taidemaailmaan, jota näkemäni mukaan hallitsevat Kataloniassakin etupäässä miehet.

Mutta samaan aikaan Katalonia on hiukan eriskummallinen alue muutoin niin vanhoillisen Espanjan kyljessä. Espanjan suurinta puoluetta, oikeistokonservatiivista Partido Popularia, äänestää alueella vain harva, ja menneisyys on opettanut alueen asukkaat suhtautumaan epäluuloisesti uskonnon ja isänmaan nimeen vannomiseen. Franco ja katolilainen kirkko olivat voimakkaasti toisiinsa kietoutuneita, kirkko sotkeentui sortopolitiikkaan ja moni katalaani hylkäsi kirkon siinä kohtaa, kun oman kielen puhuminen kiellettiin. Alueella on vahva fasismin vastainen perinne, johon juuri Georg Orwellin Katalonia, Katalonia -kirjakin linkittyy. Kyseinen teos on kiinnostava tässä yhteydessä myös siksi, että se tuntuu jonkinlaiselta vastakuvalta Timanttiaukiolle. Molemmat teokset tapahtuvat Espanjan sisällissodan aikana, mutta siinä missä Natalia yrittää selviytyä lapsineen kotosalla, kyyristelee Georg mutaisessa rintamakuopassa jossakin Aragonian maaseudulla.

Viime lokakuun ensimmäinen päivä näytti kouriintuntuvalla tavalla maailmalle, mitä Kataloniassa tapahtuu nykyään. Tuolloin järjestettiin kansanäänestys alueen itsenäisyydestä. Muistan sen kauhun, joka valahti vartalooni, kun kuvat poliisiväkivallasta lävähtivät silmilleni. Samaan aikaan, kun espanjalainen media yritti vielä kiistää tapahtuneen, levisivät kuvat jo kansainvälisillä uutissivustoilla. Facebook-feedini täyttyi ystävieni videoista, joissa he pakenivat äänestyspaikoiksi muuttettujen ala-asteiden pihoilta. Monet heistä olivat lähteneet äänestämään lasten kanssa ja lapset joutuivat todistamaan vanhusten ja opettajien pahoinpitelyjä.

On päivänselvää, että juuri tuolla tavalla tuli kylvetyksi vihan siemen seuraaviin sukupolviin. Kuvitelkaa tilanne, jossa olisitte nähneet viisivuotiaina vanhempianne hakattavan. Voisiko sellaista unohtaa? Eikö heiltä pitäisi pyytää anteeksi? oli erään ystäväni tytär kysellyt. Niin, sitä mekin toivomme, oli hänen äitinsä vastannut. Mutta myöhemmin tapahtumista oli vaiettava. El País -lehden mukaan Kataloniassa nähtiin useita oikeusjuttuja, joissa poliisiväkivallan esiin nostaneita opettajia vaadittiin tuomiolle. Espanjan keskushallinto otti Katalonian alaisekseen ja itsenäisyyttä ajaneet poliitikot vangittiin tai he pakenivat maasta. Keskushallinto määräsi alueelle ennenaikaiset vaalit. Vaalien alla keltaiset asusteet ja rintarusetit, jotka ovat Kataloniassa perinteisesti symboloineet poliittisia vankeja, kiellettiin. Myöskään suihkulähteitä ei saanut valaista keltaisella värillä. Itsenäisyysmieliset uusivat enemmistönsä vaaleissa, mutta aluehallituksen oli vaikea valita presidenttiä, sillä puolueiden avainhenkilöitä, vangittuja tai paenneita poliitikkoja estettiin ottamasta osaa. Sananvapauteen liittyviä ongelmia alkoi pulpahdella pintaan Espanjassa. Nuori räppäri Valtònyc, eli Josep Miquel Arenas Beltrán sai kolmen ja puolen vuoden pituisen vankeustuomion kutsuttuaan Bourbonien kuningasperhettä laulunsanoissaan rosvoiksi. Espanjan suurimmat Arco-nykytaidemessut määräsivät poistettavaksi Santiago Sierran teoksen Poliittisia vankeja nyky-Espanjassa, sillä teoksen katsottiin voivan harmittaa messuilla vierailevaa kuningasta. Samaan aikaan Eurooppa vältteli ottamasta kantaa. Suomalaiset hinasivat vetolaukkujaan Kanarian-koneisiin aivan kuten ennenkin ja pintaa katsomalla olisikin voinut luulla, että kaikki oli niin kuin aina. Ja ehkäpä olikin. Mielestäni eräs kiinnostavimmista yksityiskohdista Francon aikoihin liittyen on se työ, jota Franco teki turismin kehittämiseksi. Hän nimitti jopa ministerin vastaamaan asiasta. Francon tavoite oli, ettei Espanja saisi rajojensa ulkopuolella huonoa mainetta, vaikka se oli diktatuuri. Auringon alle oli kärrättävä ihmiset kaikista maailman kolkista. Heille oli varattava rannat ja ravintolat. Heille oli hymyiltävä ja oltava ystävällisiä. Että sitten kun he palaisivat takaisin kotimaihinsa, jäisi heille kuitenkin kuva kauniista kansasta, joka tanssi ja hymyili. Spain is different, kuuluu tunnettu matkailulause, ja jo Francokin tiesi sen.

Timanttiaukio on kaukana poliittisesta pamfletista. Aluksi huomio kiinnittyy kauniiseen kieleen ja kiehtovaan maailmaan, ja teosta saattaisi luonnehtia jopa epäpoliittiseksi. Mutta Katalonian tilannetta jo kauemmin seuranneena en malta olla pohtimatta, voisiko feminiinin ja pinnaltaan vaatimattoman teoksen suosio pohjautua johonkin yhteiskunnassa kuplivaan. Olisiko mahdollista, että teos ammentaisi elinvoimansa vastarinnan tarpeesta? Voisiko kyse olla jostakin sellaisesta, että kaivataan eroa isäntämaahan, jonka sorto ja mitätöiminen ovat vahvasti punoksissa patriarkaalisten ja konservatiivisten arvojen vaalintaan? Voisiko kilttiä ja vaiennettua naista kuvaavan romaanin suosio pitää sisällään halun etääntyä noista arvoista, näpäytyksen ja pienen kapinan?

Jos Timanttiaukiota olisi kuvailtava lyhyesti, sanoisin, että se on ennen kaikkea tarina naisesta, joka menettää nimensä ja identiteettinsä aviomiehensä tyrannimaisen käytöksen takia mutta saa molemmat lopulta takaisin. Ja juuri tämän vuoksi mielestäni kirjan tarinaa voisikin pitää vertauskuvana sorron alla elämiselle ja siitä selviytymiselle, symbolina väheksytyn vapaudenkaipuulle.

Tässä kohtaa lienee hyvä muistuttaa, ettei Natalian aviomies Quimet ole kirveen kanssa heiluva juoppohullu. Miehen halveksivat toimet ovat hienovaraisempia, ne nousevat ikään kuin pinnan alla kytevästä asenteesta. Kun Natalia kärsii raskaudesta, on Quimet huolestunut jalastaan. Kun Natalia hankkii kaakaokupit, syyttää Quimet tätä tuhlailusta mutta ostaa itse moottoripyörän. Ja kun Natalian silmänaluset ovat siniset lasten kanssa valvomisesta, naureskelee Quimet hänen ulkonäölleen. Quimet kantaa talon täyteen kyyhkysiä ja jättää ne Natalian hoidettaviksi. Hän väittää tekevänsä kyyhkysillä rahaa mutta lahjoittaa niitä ilmaiseksi tuttavilleen. Kyyhkyset valtaavat ensin Natalian pyykkikomeron ja pikku hiljaa koko asunnon. Ne syövät Natalian elintilaa ja ajavat hänet uuvuksiin. Kaikki nämä asiat todetaan keveästi, eivätkä ne tunnu niin vakavilta, onhan kaiken alla kuitekin oletus, että nuoret rakastavat toisiaan, mutta tarkemmin ajateltuna Quimet piirtyy esiin miehenä, joka purkaa tyytymättömyyttään puolisoonsa, sillä pitää tätä itseään alempiarvoisena.

Kaikista mitätöimisen tavoista kiinnostavin on mielestäni kuitenkin juuri nimi, sillä nimi on aina kytköksissä identiteettiin, se kietoo sisälleen ihmisen. Muistan erään kerran, kun kutsuin kolmivuotiasta kummipoikaani hellittelymielessä kissanpojaksi ja hän vastasi minulle tomerasti, että minä en ole kissanpoika, minä olen Matti. Silloin hämmästyin hänen kykyään puolustaa nimeään sellaisella päättäväisyydellä. Mietin, kasvatetaanko pojat tuohon jämeryyteen useammin kuin tytöt. Voiko hellittely olla joskus haitallista? Voiko se hämärtää persoonan rajoja ja saada herkän, palvelualttiin tai miellyttämisenhaluisen ihmisen muuntumaan sellaiseksi, jona muut hänet kulloinkin näkevät?

Timanttiaukio-kirjassa Natalia ei määrittele itseään nimen kautta, vaan hänet määritellään, ja siksi nimi edustaakin mielestäni kirjassa alistamista. Samoin kuin asunnon valtaavat linnut, myös niistä muistuttava lempinimi syövät Natalian itsemääräämisoikeutta. Minulle Colometa-nimi kuvastaa sitä, mitä Natalia on puolisolleen Quimetille, jotakin pienempää kuin kokonainen ihminen, jotakin sellaista mitä Quimet ei osaa arvostaa, vain pieni kyyhkynen, ei koskaan Natalia. Kirjan loppupuolella Nataliaa aletaan jälleen kutsua hänen oikealla nimellään. Näen, että nimen takaisin saaminen on eräänlainen metamorfoosi, jossa Natalialle palautetaan se arvo, joka hänelle kuuluukin. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla Natalia kaivertaa Colometa-nimen entisen kotitalonsa oveen. Ajattelen vanhan nimen symboloivan elämää, jonka hän jättää lopullisesti taakseen voidakseen jatkaa eteenpäin.

Itselleni Timanttiaukio-kirjassa kaikkein tärkeintä on kuitenkin kaupunki, se josta aloitin ja johon nyt palaan. Nautin siitä raikkaudesta ja samastuttavuudesta, jonka urbaanissa ympäristössä elävän naisen tarina tarjoaa. Ei latoa, ei torppaa, ei kirvestä eikä kuokkaa, mikä hengittämisen vapaus! Toisaalta pidän Barcelonaan sijoittuvasta romaanista myös siksi, että kaupunki ja sen elämäntyyli yhdistävät kirjan tähän päivään ja omaan elämääni. Timanttiaukion lukeminen on muuttanut suhdettani Barcelonaan. Kirjan luettuani oli kuin huvipuiston edestä olisi vedetty verho, jonka takana avautuva maisema oli hyvin toisenlainen kuin se, joksi olin kaupunkia luullut. Katselin uutta maisemaa ja astuin sen sisälle. Aloin elää ja hengittää kortteleita ja kadunkulmia tuon kertomuksen kautta ja teen niin edelleen. Ajattelen usein Nataliaa, kun kävelen Gran de Gràcia -katua, jota suomenkielisessä käännöksessä kutsutaan Isokaduksi. Ajattelen kumikauppaa ja nukkeja sen ikkunassa, kun ohitan Jardinetsin puistoaukion. Joskus kun istun baarissa tai kahvilassa ja katselen ohikulkijoita, mietin ovatko heidän kasvonsa samanlaiset kuin Quimetin ystävillä, Cintetillä tai Mateulla. Jos näen kastanjakojun, mieleeni tulee Enriqueta-rouva ja hummeritaulu hänen seinällään. Ajattelen Natalian ja Quimetin asuntoa Carrer Montsenyllä, kun kävelen tuota katua pitkin, ja ajattelen huoneiden järjestystä sellaiseksi kuin sen kuvittelen ja sitä, miten kyyhkyset kahistelevat siipiään. Leipomoiden kohdalla ajattelen Nataliaa solmimassa makeispussien nauhoja ja hienostokaupunginosassa taloa, jossa hän työskentelee siivoojana. Joskus menen istuskelemaan Timanttiaukiolle ja mietin Natalian valkoista mekkoa, korvakoruja ja kenkiä, joiden hän sanoo olevan kuin maitotilkat, mietin Quimetin silmiä ja paitaa, jonka hihat on kääritty kyynärpäiden yläpuolelle. Quimet on helppo kuvitella komeaksi, sellaiseksi omanarvontuntoiseksi hurmuriksi, joista kaupungissa ei ole koskaan ollut pulaa.

Olen lukenut, että varsinainen Timanttiaukio sai nimensä, kun jalokivikauppias Joséph Rosell i Imbert osti sen 1850-luvulla. Ilmeisesti Rosell i Imbertillä ei ollut pikkurahan puutetta, sillä lähellä sijaitsevat myös Topaasikatu, Helmikatu ja Kultakatu. Kesäisin aukiolla vietetään edelleen Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaa, on kuuma ja siellä tanssitaan. Muutoin aukio täyttyy arkisesta elämästä, sen reunoilla on hedelmäkauppa, pari baaria ja leikkikenttä. Lapset rullaluistelevat ja skeittaavat Timanttiaukiolla mielellään, sillä se viettää hieman alaspäin. Puluparvi lehahtaa lentoon ja Katalonian itsenäisyysliput liehuvat talojen parvekkeilla. Aukion oikeassa alakulmassa on vuonna 1992 uudelleen löydetyt bunkkerit, joissa kaupunkilaiset piileksivät sisällissodan ilmapommitusten aikaan.

Nykyään bunkkerit ovat museokäytössä. Niiden vieressä maan pinnalla on La Colometa -niminen patsas. Patsaan on tehnyt taiteilija Xavier Medina-Campeny ja se esittää naista, joka näyttää pakenevan kolmionmuotoisen seinän läpi. Kolmion muoto vertautuu mielessäni Kataloniaan, sillä alueen kartta on samanmuotoinen. Ja nainen on tietenkin Natalia tai oikeastaan Colometa, kuten patsaan nimikin kertoo. Naisen suu on avautunut huutoon ja kädet ovat ylhäällä kuin avunpyynnön tai antautumisen merkiksi. Kädet tuovat jälleen mieleeni viime lokakuun ja asfaltilla istuvat opiskelijanuoret, jotka olivat nostaneet kätensä ylös poliisin lähestyessä heitä. Tiedän, että rauhanomainen vastarinta oli suunniteltua. Som gent de pau, olemme rauhan ihmisiä, kuuluu katalaanien perinteinen tunnuslause.

Katalonian historiasta ja nykyisestä poliittisesta tilanteesta huolimatta patsaan sävy on mielestäni kuitenkin yllättävän epätoivoinen. En tunnista lukemaani kirjaa tai sen päähenkilöä tuossa muistomerkissä. Rodoredan kuvaamista kovista ajoista huolimatta minulle Timanttiaukio on ennen kaikkea kaunis romaani, sellainen, joka saa ajatukseni luikertelemaan kuin virnat kohti elämän toiveikasta puolta, teos, joka tuo mieleeni värit ja kaupungin huminan.

Merkittävän Timanttiaukiosta itselleni tekee ennen kaikkea sen onnellinen loppu. Lopussa värit palaavat ja kaupunki näyttäytyy sellaisena, jona sen tunnistan, täynnä valoa ja elämää, tuulessa kahisevia istutuspalmuja ja sukujuhlia, joita vietetään lähibaarissa, mutta joiden taakse kätkeytyy toinen puoli, väkivaltainen historia, josta niin usein vaietaan, kieli ja kulttuuri, joiden puolesta on yhä taisteltava.

Timanttiaukio

https://www.apu.fi/artikkelit/kirjat-...
3 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share twitter circle

March 4, 2018

Sivuhenkilön syntyvaiheista

Vuosi 2015 oli omituinen. Keväällä minulta julkaistiin romaani, Rakkaudenhirviö. Se sai penseän arvion maan suurimmassa sanomalehdessä ja yhden naisen juhlani lakaistiin vähin äänin maton alle. Harjoittelin pettymyksen sietämistä ja yritin keskittyä muihin asioihin. Tapahtumat saivat kuitenkin oudon käänteen, kun saman vuoden syksyllä romaanilleni myönnettiin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon myönsi vieläpä tuo samainen sanomalehti, jonka sivuilla kirjani oli aiemmin arvioitu. Kirja sai yhtäkkiä paljon huomiota ja ihmiset juhlivat ympärilläni, mutta minulle tuossa kaikessa oli jotakin hämmentävää. Niinpä itseltänikin salaa kirjoitin muistiin asioita, joita oli tapahtunut. Uskoisin, että tein niin selvittääkseni ajatuksiani, ymmärtääkseni, mitä oikein oli meneillään.

Tulin kirjoittaneeksi kritiikistä ja siitä, minkälaisia tunteita se itselleni aiheutti, mutta uskoisin, että kirjan kirjoittaminen johdatti minut pohtimaan laajemminkin taideteoksista puhumista. Mietiskelin paljon kritiikin tai ylipäätään taideteosten kommentoinnin motiivia, päämäärää, siis sitä, mitä palautteen antamisella pyritään tekemään. Uskon, että sanoilla voi olla samalla tavalla valkoisia tai mustia motiiveita kuin magialla, mutta siitä huolimatta käytämme sanoja usein kuvitellen, että ne olisivat neutraaleja, siis irrallaan niistä enemmän tai vähemmän tiedostamattomista päämääristä, joita niihin on ladattu.

Julkista keskustelua seuratessa saattaa joskus huomata, että joidenkin mielestä kritiikkiä ei saisi tai pitäisi käsitellä taiteessa. Siihen liittyy aivan kuin jotakin tabuluonteista, jotakin sellaista, että taiteilijan tulisi hiljaa ja nöyrästi ottaa vastaan kaikki mitä hänen niskaansa kaadetaan, sillä se on perinteisesti ollut pelin henki. Pidän tällaista ajattelua rajoittavana ja vähän vanhanaikaisena. Ajattelen, että taiteessa voi käsitellä kaikkea, ei ole mitään aihetta tai asiaa, joka tulisi jättää ulkopuolelle. Pyrin tekemään teoksiani niistä asioista, jotka aiheuttavat minussa tunteita ja tällä kertaa tunteiden kohteeksi tai niiden synnyttäjäksi valikoitui juuri kritiikki. Mielestäni myös ajatus yksipuolisesta vastaanottamisesta on tänä päivänä menneisyyttä. Julkiseen keskusteluun kuuluu kommentointi ja kommentoinnin kommentointi. En kuitenkaan halunnut lähteä ruotimaan ajatuksiani lehtien sivuilla tai sosiaalisessa mediassa. Lähinnä kai siksi, että olen koulutukseltani ja identiteetiltäni taiteilija. Omistan siis aikani mieluiten taideteosten tekemiselle ja kummunikoin maailman kanssa niiden kautta.

Sivullisuus

Ajattelen, että Sivuhenkilö-kirjassa on kaksi päälinjaa, joita sitoo yhteen sivullisuuden teema. Kritiikin, ylipäätään taiteilijuuden ja siihen liittyvien asioiden, kuten tunnustuksen kaipuun lisäksi romaanille on keskeistä tematiikka, jota kutsuisin yksinäisen naisen harhailuksi patriarkaalisen yhteiskunnan laitamilla. Mielessäni oli jo pidempään väreillyt kysymys siitä, voiko yksinäinen ihminen olla onnellinen. Jos on vain lavitsa lattialla ja yhdet ruokailuvälineet, voiko silloin suoda onnen itselleen? Yksinäisyyttä voi ehkä laajemminkin ajatella jonkinlaisena normiston ulkopuolella elämisenä. Jos ei yllä siihen standardiin, jota yhteiskunta odottaa ja arvostaa, voiko silti kunnioittaa itseään ja kantaa ylpeydellä elämänvalintojaan, vai onko tuomittu kyyristelemään nurkissa ja pyytelemään anteeksi olemassaoloaan?

Romaanissani oleellista on se, että tarkastelen sekä taiteilijuutta, että yksinäisyyttä naisnäkökulman kautta. Se on tietenkin itselleni luontevaa, mutta tämän lisäksi minua kiehtoo erityisesti se, ettei kumpaakaan positiota, ei itsellisyyttä eikä taiteilijuutta ole perinteisesti katsottu naiselle kuuluviksi. Ja kun puhun itsellisyydestä, tarkoitan ennen kaikkea asemaa, johon ei kuulu kenenkään hoivaaminen, ei miehen, ei vanhusten, eikä lasten.

Naista vähättelevälle kulttuurille on pitkät perinteet, jotka nousevat jo antiikin Kreikasta tai sitäkin aiemmin. Kun metsästys- ja keräilykulttuureista siirryttiin maatalouteen, alkoi varallisuus lisääntyä ja se haluttiin jättää laillisille perillisille. Jälkeläisiä oli hankala tunnistaa, jos naiset saattoivat tehdä mitä vain ja niinpä nainen teljettiin kotiin, hänen vartaloaan ja sukupuolielämäänsä alettiin vahtia pakkomielteisesti. Syntyi länsimainen kulttuuri, jossa mies käytti valtaa kaikilla julkisen elämän alueilla, kaupankäynnissä, taiteissa, urheilussa, yliopistomaailmassa, historiankirjoituksessa ja politiikassa, ja jossa nainen istui kotona, synnytti lapsia ja hoivasi niitä. Ja niin sai alkunsa perinne, jossa kaikki mieheen liittyvä katsottiin yhteiskuntaan kuuluvaksi ja kaikki naiseen liittyvä yksityiseksi piiperrykseksi, jolla ei ollut itseään laajempaa merkitystä. Ja väitän, että tämän kulttuurin perintöä elämme edelleen todeksi. Väitän, että naisen yritykset ottaa julkista tilaa haltuun ovat yhä haastavia. Ne nähdään usein hassunhauskoina, rasittavina tai hullun ihmisen puuhina. Keskeistä on se, että niitä ei aseteta samalle viivalle miesten tekemisten kanssa, vaan niille on oma näkymätön kategoriansa. Sivuhenkilö oli yritys käsitellä tällaisia arkisia tilanteita, joissa epätasa-arvo on läsnä tavalla tai toisella.

Sivuhenkilö toistaa joitain tiettyjä arkisia asioita, huonekasveja, koukkua kertojan asunnon katossa tai pyörää. Nuo ja monet muut toistettavat elementit tulivat mukaan enemmän tai vähemmän intuitiivisesti, mutta samalla luulisin, että jos haluaa, niille voi löytää syvemmänkin merkityksen. Pyörässä minua viehätti erityisesti se, että sillä on pitkät perinteet emansipaation historiassa. Silloin kun pyörä keksittiin, sitä pidettiin epäsopivana naisille. Pyöräilyn yleistyessä oli hyväksyttävä, että naisellakin oli hameen alla kaksi jalkaa, jotka vilahtelivat synnillisesti pyörää poljettaessa. Korsetit ja jäykät hameet todettiin epäkäytännöllisiksi ja housut, nuo huonon naisen kapineet alkoivat niittää suosiota pyöräilijänaisten keskuudessa. Pyörää pidettiin ensin pirun keksintönä ja on tietysti vieläkin monia kulttuureita, jossa naiset eivät saa pyöräillä. Oli miten oli, pyörä on kuitenkin mahdollistanut naisille itsenäisen liikkumisen ennen kaikkea siksi, ettei pyörään tarvitse ostaa polttoainetta ja naiset ovat voineet käyttää pyörää silloinkin, kun ovat olleet miehistään taloudellisesti riippuvaisia. Ajattelen, että pyöräily on yhä edelleen eräänlainen kannanotto paremman maailman puolesta ennen kaikkea ympäristöystävällisyytensä takia. Sivuhenkilössä pyörä antaa kertojalle mahdollisuuden elää subjektin vastuullista elämää. Kirjassa pyörään liittyy myös vaiheita, joista kertojan tulee suoriutua saadakseen elämän langat omiin käsiinsä. Ja lopulta ajattelenkin, että pyörä on kirjassa eräänlainen vapauden symboli.

Heti alusta alkaen myös huonekasvit luikertelivat osaksi Sivuhenkilön maailmaa. Tekstin kannalta kasvit tuntuivat oleellisilta, koska niissä oli jotakin sopivan mitätöntä ja hiljaista, jotakin sellaista, että ne saattaa unohtaa ja sitten pöly peittää niiden lehdet, niin kuin se on peittänyt niin monet muutkin asiat tässä maailmassa, erityisesti sellaiset, joita ei erityisesti pidetä arvossa. Kasvit kuuluvat kotiin ja sen hoitamiseen ja täten myös naisten kirjoittaman kirjallisuuden perinteeseen. Luulisin, että samaan sarjaan kuuluisivat esimerkiksi myös siivoaminen ja käsityöt, mutta kasveihin kuuluu vielä näitäkin oleellisemmin hoivan elementti. Niistä täytyy huolehtia tai ne kuolevat, niin kuin monet muutkin elävät oliot.

Sivuhenkilössä toistuvat myös kirjat. Kirjan kertoja käy usein kirjastossa, hän lukee Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta ja pohtii klassikoiden olemusta. Minulle oli tärkeää, että kirjani sijoittuisi nimenomaan kirjallisuusmaailmaan. Koulutukseni puolesta teatterin käsitteleminen olisi kenties luontevaa, mutta tällä kertaa halusin rajata teatterin pois, se ei tuntunut tarpeelliselta. Halusin tarkentaa katseeni kirjoihin ja kirjallisuuteen, kirjallisuusmaailman valtarakenteisiin ja siihen, miten juuri kirjallisuus toimii kansallisten kertomusten ja kulttuurin rakennusaineena. Tämä tuntui tarpeelliselta siksi, että halusin käsitellä kirjoittamista, välinettä välineen sisällä, mutta myös siksi, että teatteria käsiteltäessä sisältö saatetaan nähdä jonkinlaisena poikkeuksena. Teatteri-ihmisiä pidetään usein hulluina ja jos esirippujen takana tapahtuukin kummallisuuksia, suhtaudutaan niihin toisinaan ikään kuin ne olisivat tuossa kontekstissa odotetumpia kuin muilla elämän alueilla. Tämän lisäksi olen ollut huomaavinani, että teatterimaailman väärinkäytöksistä ja seksismistä on keskusteltu viime aikoina jonkin verran. Kirjallisuuskentän synkät lokerot ja parkkiintuneet asenteet ovat sen sijaan saaneet uinua rauhassa.

Salakavaluus

Melkein heti sen jälkeen, kun esikoisromaanini oli julkaistu, ihmiset ympärilläni alkoivat kysellä, olinko jo kirjoittamassa seuraavaa romaania. Tällaiset kyselyt harmittivat minua. Tunsin olevani ikuisissa ylioppilasjuhlissa, seisovani nurkassa ihmisten virratessa kättelemään minua ja tiedustelemaan, että mitäs sinä nyt aiot. Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun en osannut vastata.

Uskon, että taideteosten tekemistä leimaa nimenomaan usein tuo ei-tietäminen. Aluksi on vajottava jonnekin tylsyyden ja epätoivon maastoon, on vaelleltava kaduilla ja mietittävä, että kaikki on jo sanottu, että missään ei olisi enää mitään sanottavaa. On saatava idea, heikko, mitätön ja pieni, mutta kuitenkin. Ideaa on varjeltava ja tarkasteltava yksin yön pimeydessä. On taivallettava kohti tuntematonta ja haparoitava kilometrikaupalla ilman minkäänlaista valaistusta. On pelättävä hirmuisesti, mutta toivottava samaan aikaan. On ryhdyttävä työhön ja edettävä, pienin askelin, mutta sitkeästi. On myönnettävä itselleen, että kyllä vain, olen jälleen tekemässä teosta. Ja vasta tässä vaiheessa on tavallista, että tulee sanoneeksi jollekin, kuin ohimennen, innostustaan peitellen, että on taas työn parissa. Teoksesta puhuminen kaikissa aiemmissa vaiheissa on paitsi kiusallista, mahdollisesti myös vahingollista työskentelylle.

Ehkäpä kaiken tämän takia Sivuhenkilön syntyprosessissa oli jotakin salakavalaa. En tiennyt kirjoittavani romaania, tein vain muistiinpanojani vailla sen kummempaa ajatusta siitä, mikä niiden tarkoitus olisi. Voi olla, että se oli ainut mahdollinen tapa kirjoittaa paineettomasti. Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju pyysi minut toisinaan kahville ja tiedusteli, olisinko saanut jotakin kirjallista aikaiseksi. Sen ei tarvitsisi olla mitään valmista, hän sanoi. Voisin lähettää hänelle vain palasia, jos haluaisin. Kulautin kahvit kurkkuuni, mutta ainakaan vuoteen en myöntänyt tehneeni mitään, enhän ollut paljastanut kirjoituksia edes itselleni. Muistan erään keväisen päivän Strindbergin kahvilassa ja suodatinkahvin, jota olin jälleen tilannut. Kupin tyhjennyttyä kuulin aivan kuin jonkun muun sanomana, että kyllä minulla saattaisi sittenkin jotain olla.

Menin kotiin. Avasin työpöydällä olevan nimettömän kansion ja ryhdyin lukemaan kirjoituksiani lävitse. Niissä korostui jonkinlainen kaksiosaisuus, voiton ja häviön päivät, tai pikemminkin häviön ja voiton, tuossa järjestyksessä. Ensin oli se aika, jolloin kirjani julkaistiin, sisälläni paistoi aurinko, mutta ulkomaailma tarjosi vain sivullisuutta ja sitten olivat ne päivät, jolloin olin saanut palkinnon ja kaikki kääntyi ikään kuin päälaelleen. Ulkona riemuittiin, mutta sisäinen maisemani oli pilvinen. Valikoin kansiosta kiinnostavimmat palaset ja järjestin ne aikajärjestykseen. Olin erottavinani niistä vuoden kulun ja aavistin, että juuri vuodesta tulisi kirjani rakenne. Annoin pinkalle työnimen: Vuosi elämästäni, ja lähetin sen eräälle dramaturgikollegalle, joka lukee usein tekstejäni ja jonka arvostelukykyyn luotan. Halusin kysyä hänen mielipidettään. Oikeastaan halusin vain tietää, olisiko kirjoituksistani mihinkään. Arvelin, että kollegallani olisi tilaisuus sanoa minulle suoraan, jos materiaali vaikuttaisi siltä, että olin menettänyt järkeni lopullisesti ja suistunut raiteiltani jonnekin huonon arvostelukyvyn suohon. Olin todella jännittynyt, kun joitakin viikkoja myöhemmin menin tapaamaan kollegaa ja yllätyin aidosti, kun hän sanoi olevansa sitä mieltä, että teoksesta tulisi kiinnostava. Muistan hänen vieläpä maininneen, että olin kehittynyt kirjailijana. Olin samaan aikaan iloinen ja kauhuissani. Kollegani sanat tarkoittivat sitä, etten voinut kätkeä kirjoituksiani enää pöytälaatikkoon, vaan junan oli annettava vyöryä eteenpäin.

Lähetin pinkan Harjulle. Harju totesi, että he julkaisisivat kirjan mielellään. Hän sanoi olevansa yllättynyt siitä, että teos oli jo niinkin pitkällä, olinhan puhunut vain palasista ja hän ehdotti, että kirjoittaisimme sopimuksen. Tällaiset hetket ovat niitä parhaita, joita kirjoittavalla ihmisellä on elämässään. On kuin hetken ajan olisi vapaa ja onnellinen. Nämä yliampuvat tunteet johtuvat osittain kai siitä, että tällaisten hetkien vastapainoksi on vuosia ja vuosia epävarmuuden suota ja sellaista kauhua, ettei enää koskaan osaisi, voisi eikä saisi kirjoittaa mitään.

Jonkin ajan kuluttua tapasin Harjun ja kirjoitimme sopimuksen. Muistan, että se oli kunnallisvaalipäivä. Kävin ensin hakemassa paperit Bonnierin entisestä kirjakaupasta Korkeavuorenkadulta ja sieltä kävelin äänestämään Kasarmintorin postiin. Se jälkeen istuin toimettomana ja jotenkin omituisen jähmettyneenä postin pihalla ja tuijotin vaalimainoksia. Katupöly tempautui tuulen mukaan, ihmiset kävelivät editseni. Otin hetkeksi paperit esille laukusta ja tuijotin niitä. Kustannussopimuksen kirjoittaminen merkitsi ennen kaikkea sitä, että nyt varsinainen työ vasta alkaisi, mutta sopimuksen turvin sitä voisi tehdä rauhassa, varmana siitä, että kirja tulisi. Siinä oli itselleni jotakin ihmeen kaltaista.

Sivuhenkilö
2 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share twitter circle

October 13, 2017

Kim, Lekki & Namwaan -esityksen valmistamisesta

Tämä työ sai alkunsa joitakin vuosia sitten. Siskoni oli töissä Diakonissalaitoksella ja olin hänen luonaan kylässä. Kuuntelin sivukorvalla, miten hän puhui erään kollegansa kanssa jostakin projektista, joka heillä oli parhaillaan käynnissä thaimaalaisten maahanmuuttajien kanssa. Tulin ajatelleeksi, että Suomessa on valtavan suuri ulkomaalaistaustainen vähemmistö, joka koostuu etupäässä naisista, jotka ovat päätyneet tänne avioliiton myötä.

Samaan aikaan pohdin teatterin dokumentaarista ulottuvuutta. Olin nähnyt oman osani tosi-tv:tä ja kaikkea sitä todellisuuteen perustuvaa materiaalia, jota ihmiset lataavat kahmalokaupalla netin syövereihin. Pidin dokumenttielokuvia lähes aina fiktiivisiä kiinnostavampina ja lueskelin mielelläni kirjallisuutta, jolla oli suora suhde todellisuuteen; elämäkertoja, tietokirjoja, autofiktiota ja niin edelleen. Teatteriin olin kuitenkin nähnyt tosielämän uineen vain vähän. Olin päässyt joitakin kertoja kokemaan saksalaisen Rimini Protokoll -ryhmän esityksiä ja ehkäpä ne olivatkin vaikuttaneet omalta osaltaan ajatteluuni. Oli miten oli, kotimaassa teatterilavalle nousivat kuitenkin enimmäkseen ammattiin koulutetut, hyvän kielitaidon ja jotakuinkin keskiluokkaisen taustan omaavat Suomessa syntyneet ja kasvaneet näyttelijät. Mietin, voisinko antaa näyttämön välillä jonkun muun ihmisryhmän käyttöön ja silloin muistin thaimaalaiset.

Thaimaalaisissa minua kiehtoi erityisesti niin sanottu rakkausperäinen maahanmuutto. Maahanmuuttoa käsitellään usein pakolaisuuden tai työperäisen muuttamisen kautta. Rakkauden takia muuttamista pidetään kai jollakin tavalla ei-poliittisena, yhteiskunnasta irrallaan olevana ilmiönä.

Samaan aikaan halusin yhä tarkastella suomalaisuutta. Aihe oli keskiössä jo edellisessä teoksessani Tavallisuuden aave, mutta tällä kertaa halusin lähestyä asiaa toista kautta. Halusin tutkia kulttuuriamme tänne muualta tulleiden näkökulmasta. Mikä siitä, mitä me uskomme suomalaisuudeksi lopulta pitää paikkaansa? Millä tavalla suomalaisuus näyttäytyy sellaiselle ihmiselle, jolle ei ole lapsesta asti hoettu, että on lottovoitto syntyä tänne? Ja näyttäytyykö maamme lottovoittona sellaiselle, jolla ei ole sujuvaa suomenkielentaitoa, vaaleaa tukkaa ja sinisiä silmiä?

Teatteri Jurkka kiinnostui ajatuksestani ja sain esitykselle puitteet. Päätin etsiä kolmea esiintyjää. Heidän löytämisensä ei ollut kovin helppoa. Liimailin lappusiani ympäri kaupunkia, mutta yhtäkään yhteydenottoa ei tullut. Lopulta löysin thainkielisen yhteyshenkilön ja hänen avullaan sain ilmoitukseni sujautettua thaimaalaisten suljettuun facebook-ryhmään. Pikkuhiljaa koekuvauksiin alkoi ilmaantua naisia. Ainoat osallistumiskriteerit olivat kohtuullinen suomen- tai englanninkielentaito, halu olla mukana esityksessä ja se, että oli muuttanut Suomeen rakkauden takia.

Huomasin pian, että thaimaalaiset olivat hiukan epäluuloisia ja moni kysyikin ensimmäiseksi, käsittelisikö työ jollain tavalla seksiä. He vaikuttivat kovin kyllästyneiltä siihen kuvaan, joka heistä oli suomalaisessa mediassa luotu, eivätkä halunneet osallistua enää enempää tuon kuvan ylläpitämiseen. Yritin kertoa, että esitys käsittelisi sitä, mistä he itse haluaisivat kertoa. Ymmärsin, että naisten tarinat olivat hyvin erilaisia keskenään ja kunkin ihmisen kanssa esityksestä tulisi aivan omanlaisensa. Siksi päätös ei ollutkaan aivan helppo.

Lopulta Kim, Lekki ja Namwaan valikoituivat mukaan melko vaistonvaraisesti. Kielitaidon lisäksi heissä oli jotakin erityistä, jokaisesta heistä tuntui huokuvan voimakkuutta, tahtoa seisoa omilla jaloillaan ja tulla näkyväksi. En kuitenkaan tuntenut heitä, kun harjoitukset alkoivat ja olin todella jännittynyt. Ennen kaikkea kai siksi, että tiesin, ettei heillä ollut aiempaa kokemusta teatterin tekemisestä. Mietin, uskaltaisivatko he puhua lavalla. Mietin, uskaltaisivatko he ylipäätään astua ihmisten eteen. Ehkä he eivät pitäisikään esiintymisestä ja haluaisivat lopettaa heti huomenna. Ehkä he tulisivat myöhässä harjoituksiin tai eivät tulisi ollenkaan. Ehkä he poistuisivatkin Thaimaahan ja lähettäisivät minulle sieltä tekstiviestin. Mitä sitten tekisin? Varauduin pahimpaan haastattelemalla kaikkia kolmea useita tunteja ja nauhoittamalla kaiken. Suunnitelmissani oli, että mikäli puhuminen tai esiintyminen ei onnistuisi, voisin aina soittaa nauhoja ja kammeta lavalle sitten vaikka itse.

Ensimmäisestä päivästä alkaen huoleni osoittautuivat turhiksi. Ennen kuin huomasinkaan, olivat esiintyjät rymistelleet lavalle, joku performoi suomalaista kännikalaa perunoiden seassa, toinen tanhusi kattila päässään ja kolmas tarinoi suhteestaan Martti Ahtisaareen. Alkoi todella antoisa ja hauska harjoitusjakso. Huomasin, etten ollut kenties koskaan tavannut yhtä omistautuneita ja ahkeria esiintyjiä. Jos joskus keinot olivatkin ammattinäyttelijöitä vähäisemmät, kaiken sen korvasi ennakkoluulottomuus ja pelon poissaolo. Jokaiseen pyyntööni vastattiin ilolla ja innokkuudella. Seuraavaksi jouduin kysymään itseltäni, yltäisinkö minä sen luottamuksen arvoiseksi, jota esiintyjieni puolelta nautin. Osaisinko auttaa heitä tekemään sellaisen esityksen, joka olisi paitsi taiteellisesti kunnianhimoinen, myös heidän näköisensä? Yritin tehdä parhaani.

Nyt edessämme on teos, joka koostuu erilaisista paloista ja kuvaelmista, jotka on poimittu kaikesta siitä, mitä Kim, Lekki ja Namwaan ovat puhuneet. Esitys ei kerro esiintyjien kokonaisia elämäntarinoita, se nostaa esiin kohtauksia ja välähdyksiä sellaisista hetkistä, jotka ovat tuntuneet syystä tai toisesta merkityksellisiltä juuri nyt.

Saara Turunen 12.10.2017

http://jurkka.fi/index.php?k=225346
 •  0 comments  •  flag
Share twitter circle

November 21, 2016

Viime vuodesta ja voittamisen outoudesta

Kirjoitin kirjan. Sen julkaiseminen tuntui maailmanhistorian tärkeimmältä tapahtumalta, mutta taisin olla ainut, joka oli asian huomannut. Järjestin juhlan. Muutama ystävä saapui paikalle ja he onnittelivat minua, mutta heidän silmistään näkyi, etteivät he tienneet mitä oikein juhlittiin. Ilta kuihtui lyhyeen, ihmiset haihtuivat koteihinsa ja tilalle jäi hiljaisuus. Olin kai odottanut jotain sellaista niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. Mutta aika oli ilmeisesti ajanut ohitseni.

Vanhempani ottivat kirjani vastaan hämmentyneinä. Isäni ihmetteli miksi se oli julkaistu. Isäni mielestä kirjallisuutta ovat vain sotahistorialliset romaanit ja koska kirjani ei tiettävästi kuulu kyseiseen genreen, jää se ikään kuin kirjallisuuskaanonin ulkopuolelle. Äitini oli puolestaan jäänyt pohtimaan erään ystävättärensä sanoja. Ystävätär oli paheksunut kirjaa avoimesti ja esittänyt surunvalittelunsa niiden kärsimysten vuoksi, joihin äitini alati joutui kurittoman jälkikasvunsa takia.

Postilaatikkooni kilahti kutsu kotiseutuni kirjailijayhdistykseltä. He toivottivat minut tervetulleeksi matineailtaan eräiden omakustannekirjailijoiden kanssa. Matkat tulisi maksaa itse ja kahvit ostaa omalla rahalla. Näin itseni jonottavammassa pahvisankaista kahvikuppia maakuntaihmisten seurassa ja päätin jäädä kotiin. Minulla olisi ollut varaa vain menolippuun.

Kirjastani tuli joitain arvioita, mutta en oikeastaan tunnistanut niistä teostani. Kadulla huomasin erään naisen tuijottavan minua oudosti ja mietin johtuiko se siitä, että hän oli lukenut kirjani, mutta sitten huomasin raahaavani perässäni vessapaperin palasta ja päätin, että olisi aika unohtaa koko kirja-asia. Osittain se jopa onnistuikin, joitain yksinäisiä iltoja lukuun ottamatta. Noina iltoina kasvatin nahkaa, niin kuin taiteilijat sanovat. Se tarkoittaa sitä, ettei itkeskele nurkissa, vaikka mieli tekisi.

Sitten eräänä syksyisenä iltana puhelin soi. Soittaja esittäytyi ja kysyi olinko puhelimessa. Vastasin myöntävästi ja taustalta kuului lasien kilinää. Soittaja kertoi, että olin voittanut kirjallisuuspalkinnon. Palkinto oli suuri ja merkittävä ja tämä oli iloinen asia. Okei, minä sanoin. Hengitin syvään ja sydämeni löi ylimääräisen lyönnin. Sitten tuli hiljaista.

Istuin sohvalla ja korvissani humisi. Mitä minulla oli oikein päälläni, mietin ja katsoin itseäni peilistä. Hiutuneet harmaat verkkarit, lörpähtänyt t-paita, jossa pastakastiketahroja ja tukka sotkuisella ponnarilla.

Soitin ystävälle. Hän iloitsi puolestani. Ystäväni osaa sellaisen. Se on kaunis taito, joka on yllättävän harvalla. Sitten soitin isälleni. Hän ei vastannut. Tuijotin hetken tyhjyyteen ja ajatuksia pulpahteli mieleeni. Miksi kirjan kirjoittaminen ja siitä saatu huomio ovat näin valtavia asioita? Miksi ne tuntuvat suuremmilta kuin sodat tai maanvyöryt? Olenko syvällisesti itsekäs ihminen? Tai voiko näitä edes verrata? Isäni soitti takaisin. No mitäs? hän kysyi. Ei kun minä voitin sellaisen palkinnon, vastasin. Jaha, no niin, sanoi isäni. Antaako ne sitten jotakin? hän tiedusteli. Juu kyllä ne vissiin antaa, vastasin. Aha, no se on hyvä sitten, sanoi isäni ja lopetimme puhelun.

Tiskasin astiat, vein roskat ja kylmä viima puhalsi hiutuneitten verkkareitteni läpi. Tunsin voimakasta halua soittaa kaikki yhteystietoni lävitse ja kirkua. En kuitenkaan tehnyt mitään. Kääriydyin vain peittooni ja yritin nukkua, mutta se oli hankalaa.

Pian seisoin Sanomatalon aulassa juhla-asu ylläni. Toppatakkiin pukeutunut mummo kurkotteli naruaidan takaa nähdäkseen mitä on tekeillä. Jossain oli uutiskanava jäänyt päälle. Mä vihaan käydä kampaajalla, sanoi naisääni yhä uudelleen. Värivaloin koristellut maisemahissit kiisivät esiintymislavan takana ylös ja alas. Ilmeettömät ihmiset matkustivat lasisissa kopeissa mappilehtiöt käsissään. Nimeni mainittiin, menin lavalle ja puhuin jotakin. Myöhemmin seisoin keskellä laminoitua ruokasalia ja jostain ilmaantui maahisen näköinen mies. Hän halusi haastatella minua enkä osannut sanoa ei. Humalainen mummo otti kuvia digikameralla ja maahinen tiedusteli puhelinnumeroani. Puhuin suu vaahdossa huonekasvien hoidosta vain sanoakseni jotakin. I love Los Angeles, kuulin jonkun huutavan vieressäni.

Voittoni merkiksi minulle lahjoitettiin pysti, joka painoi kuin moukari. En jaksanut kantaa sitä kotiin juhlailtana, haimme sen myöhemmin ystäväni lastenvaunuja apuna käyttäen. Nostin pystin olohuoneen pöydälle. Niin kuuluu tehdä, arvelin. Äitini ja isäni tulivat kylään. He nostelivat pystiä vuoroin käsiinsä. Kyllä on upea, sanoi äitini iloisella äänellä. Hän luetteli kaikki jotka olivat lähettäneet onnitteluita. Myös ystävättäreltä oli tullut tekstiviesti. Ystävätär oli muuttanut mielipidettään ja nyt äitinikin oli helpompi iloita.

Palkinnon jälkeen postilaatikkoni täyttyi viesteistä. Minun olisi tultava signeeraamaan kirjojani kirjakauppaan näinä ja noina päivinä, haluaisinko tulla Marttojen kirjailtaan ja runoilijayhdistyksen pikkujoulujuhlaan lukemaan pätkän kirjastani. Luvassa olisi myös kahvitarjoilu. Onnittelut siltä ja tältä, joiden olemassaolosta en tiennyt, kaveripyyntöjä maaseudulla asuvilta miehiltä, jotka poseerasivat profiilikuvissaan kissan ja haulikon kanssa.

Kaikki oli muuttunut yhdessä yössä. Oli kummallista, että olin voittanut jotakin, vaikka en ollut edes kilpaillut mistään. Tiesin, että olisi kuulunut olla kiitollinen, mutta jostain syystä katselin kaikkea ulkopuolelta. Oli aivan kuin olisin joutunut osaksi kummallisia turhuuden markkinoita, joilla saattoi tapahtua mitä tahansa. Ja oikeastaan tunsin helpotusta, kun kukat olivat kuihtuneet sen verran, että ne saattoi viedä biojäteastiaan. Sanoin isälleni, että hän voisi ottaa pystin mökille veneen painoksi, ettei vene karkaisi rannasta. Pikkuhiljaa ryhdyin uusiin töihin ja iloitsin jokaisesta asiasta joka vei minua kauemmaksi näistä tapahtumista. Kirjan vastaanotto ei ollut tuonut sitä merkityksen tunnetta, josta olin haaveillut. Ymmärsin, että merkitys piili vain uusissa asioissa, sellaisissa, joiden käänteet loisin itse.

Helsingin Sanomat 16.11.2016

http://www.hs.fi/kulttuuri/a147918332...
 •  0 comments  •  flag
Share twitter circle
Published on November 21, 2016 01:35 Tags: kirjallisuuspalkinto, rakkaudenhirviö

March 18, 2016

Tavallisuudesta

Olin asunut joitakin vuosia ulkomailla. Lopulta olin saanut siitä kaikesta tarpeekseni ja palannut kotimaahan. Mutta jostain syystä kulttuurishokki oli isompi tännepäin tultaessa. Kaikki näytti oudolta. Oma kulttuuri oli muuttunut vieraaksi. Tunsin itseni enemmän ulkopuoliseksi täällä kuin missään olin koskaan tuntenut. En enää osannut nähdä niitä hyviä puolia, joita tässä maassa oli. Jostain syystä näin vaan kaiken ruman ja pahan. Inhosin omaa kotimaatani. Mutta silti olin päättänyt jäädä tänne. En jaksanut enää kiertää maailmaa. Sellainen on kamalan raskasta. Pää menee sekaisin, eikä lopulta kuulu minnekään, lentelee vain tuulen mukana. Olisin halunnut olla edes ulkomaalainen. Silloin minulla olisi ollut oikeus tuntea ulkopuolisuutta. Samalla soimasin itseäni. Kuinka turhamainen oikein olen? Minulla on sentään paikka mihin mennä, en joudu pakenemaan sotaa tai mitään sellaista. Mutta silti jokin vaivasi minua. En pystynyt rakastamaan omaa kotimaatani. Olin kateellinen sellaisille etelän ihmisille, jotka puhuivat omista kotimaistaan ylistäen. Olisin itsekin halunnut ylistää, mutta en voinut, sillä se olisi ollut valehtelua. Mitä jos vihaa omaa kotimaataan, minä mietin. Mitä jos vihaa itseäänkin? Mitä silloin kuuluu tehdä? Minne silloin kuuluu mennä?

En tiedä onko kansallisuudesta puhumisessa ylipäätään mitään järkeä. Kansallisuudethan ovat oikeestaan aika valheellinen konstruktio. Ennen niitä ei ollut. Sitten alettiin myydä erilaisia tavaroita ja piti keksiä mikä maa myisi mitäkin. Suomi möi puuta, Espanja tomaatteja. Sitten Suomi alkoi myydä suklaata ja Espanja Chupa Chups -tikkareita ja ihmiset alkoivat luulla, että ne tuotteet olivat yhtä kuin niiden kansallisuudet ja ulkomailla ollessaan ne alkoivat itkeä, kun näkivät Fazerin sinisen suklaalevyn, eivätkä enää muistaneet että kaakaohan kasvaa Ghanassa tai Ecuadorissa, eikä esimerkiksi Tampereella tai Turussa. Ja tavallaan olenkin sitä mieltä, ettei mitään suomalaisuutta ole, on vain keksitty joukko asioita niin kuin missä tahansa muissakin identiteettihin viittaavissa sanoissa. Punaisuus, vihreys, sinisyys, sinivalkoisuus, punavuorelaisuus, sinivihreys, töölöläisyys, miehekkyys, naisellisuus, ruotsalaisuus, papua-uusi-guinealaisuus. Mitä ne lopulta tarkoittavat? Luulen, että se riippuu siitä kuka ne milloinkin määrittelee.

Kaiken lisäksi koko aiheessa tuntuu olevan jotakin tunkkaista. Se johtuu varmaankin siitä, että aina kun ajattelin suomalaisuutta, ensimmäisenä mieleeni tulevat suolla hiihtävä mies, ojaa kaivava mies tai juoksuhaudassa ryömivä mies. Ja jos ajattelen suomalaista taiteilijaa niin eteeni piirtyvät tupakkaa polttava mies, ryyppäävä mies tai paskaa heittävä mies. Miksi Suomen ajatteleminen ei tuo mieleeni yhtäkään naista?

Ja niin mietiskelin näitä asioita. Yritin kai ratkaista sitä, miten kotimaasta voisi puhua putoamatta ensimmäiseen sudenkuoppaan. Halusin pysytellä mahdollisimman kaukana suomalaisessa teatterissa loppuunkalutusta kuvastosta, halosta, raamatusta, kumisaappaista, känniläisistä, jääkiekosta, kirveestä ja haulikosta. Halusin tehdä jotakin feminististä ja hienostunutta. Sitten eräänä päivänä satuin katselemaan Luis Buñuelin elokuvaa nimeltään Vapauden aave, Le Fantome de la Liberté. Se oli tehty palasista, jotka liittyivät jollakin tavalla vapauteen. Katsojan tehtäväksi jäi miettiä mitä tekemistä kullakin palasella oli vapauden kanssa. Se muoto jäi kiehtomaan minua. Tuolla tavalla minäkin haluaisin tehdä teatteriesityksen, ajattelin. Tarvitsisin vain yhtä hyvän otsikon, jotain joka olisi yhtä painavaa kuin vapaus. Jotain, joka palautuisi tämän kaiken ytimeen, siihen joka aiheutti minussa näitä ajatuksia. En kuitenkaan tiennyt mitä se olisi voinut olla.

Menin käymään Berliinissä. Osallistuin taiteilijoille suunnattuun työpajaan, jonka aiheena oli performanssi. Ilmoittauduin sinne, koska performanssi kuulosti mielestäni niin hyvältä. Siitä tuli mieleen sellainen pieni ja intellektuelli taiteilijaryhmä, joka keskustelee Deleuzista jossakin hämyisässä salongissa. Ja minä halusin olla yksi heistä. En tiennyt paljoakaan Deleuzista, mutta olin lehteillyt erästä kirjaa ja opetellut pari knoppijuttua:

Meillä on evolutiivinen muisti, jota kielet tai kulttuurit eivät ole saastuttaneet. Jos ihminen näkee onnettomuuden, kääntyy hän aina vaistonvaraisesti katsomaan. Kun ihminen näkee kuolleen, on hän itse pienen hetken kuolematon.

Siis jotakin tämän suuntaista. Mutta yhtäkkiä Deleuzia ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Jostain ilmaantui villikissan näköinen opettaja, joka pyysi meitä pukeutumaan urheilullisiin asuihin, sillä nyt alkaisi tanssitunti. Kauhu hiipi pitkin selkärankaani kohti niskaa ja sai minut jäykistymään. Tanssitunti. Siis pitäisikö täällä tanssia? Voi saatana. Ei minulle ollut tullut mieleen, että täällä olisi jotakin fyysistä toimintaa. Vaikka tarkemmin ajateltuna performanssithan ovat usein sellaisia, että alaston ihminen kääriytyy sellofaaniin ja huutaa äitiä lattialla. Mutta en minä ollut ajatellut tätä siltä kantilta. Deleuze, joopa joo. Miten saatoin olla niin tyhmä? Ja nyt oli liian myöhäistä.

Asetuimme riveihin ja rupesimme tekemään monimutkaista koreografiaa, johon kuului lattialla möyrintää, kasoissa makaamista ja eroottista liikehdintää vapaasti valitun parin kanssa. Antakaa kehojenne viedä, sanoi villikissa. Antakaa toisten kehojen vaikuttaa teihin ja olkaa kontaktissa. Minä en ollut koskaan ymmärtänyt tällaista puhetta. Teatteriopinnoista huolimatta olen kehollisesti lukkiutunut henkilö. Ja juuri nyt halusinkin olla mahdollisimman kaukana lattialla möyrivistä, verkka-asuihin pukeutuneista kehoista. En halunnut olla niihin missään kontaktissa.

Miksi taiteilijat ovat kaikkialla niin vapaita? Miksi minä en ole vapaa? Johtuuko se siitä, että olen kotoisin Suomesta, mietin. Minua ei koskaan opetettu tanssimaan. Minut opetettiin istumaan paikallani ja olemaan hiljaa. Muita ei saanut häiritä. Äitini ja isäni eivät tanssineet edes häävalssia. Myöhemmin häävalssi tuli tavaksi ja sukuni halusi elää tavallisten tapojen mukaan. Muistan setäni ja hänen tyttärensä tämän häissä. Miten surullinen musiikki soi ja miten kaksi kömpelöä hahmoa liikkui lattialla hymyttömin suin. Häpesin heidän puolestaan. Häpesin itsenikin puolesta. Miksi emme osaa iloita, minä mietin. Ja taas olin tässä. Kaulaani myöten häpeässä, kuin jäteöljyyn vajonneena.

Jostain ilmaantui afrikkalainen mies. Afrikkalainen mies tarttui minua vyötäröltä ja alkoi heittelehtiä ympärilläni, aivan kuin hän olisi halunnut manata minut johonkin toiseen todellisuuteen. Yritin liikkua samalla tavalla ilmavasti ja hullunrohkeasti niin kuin muutkin huoneessa olijat tekivät. Mutta joka hetki tulin itsestäni yhä tietoisemmaksi ja liikkeeni kuihtuivat. Lopulta heiluttelin käsiäni enää väkinäisesti, kunnes pysähdyin lattian keskelle. En jaksanut teeskennellä vapaata ihmistä.

Huomasin miten vähä vähältä muutkin ihmiset lopettivat liikkumisen ja kerääntyivät minun ja afrikkalaisen ympärille. Villikissan silmät loistivat innosta. Tässä juuri näemme täydellisen vastakohtien representaation, hän sanoi. Kuulin hänen puhuvan jotakin kuumasta etelästä, vaistonvaraisuudesta, intohimosta ja ruumiista, sekä toisaalta kylmästä pohjoisesta, laskelmoinnista, etäisyydestä ja järjen palvonnasta. Valuin hikeä, vaikka en edes liikkunut. Häpeä löi ruumistani kuin aalto. Miten on mahdollista, että epäonnistun näin karvaalla tavalla?

Lopulta oli tauon aika. Ihmiset valuivat hälisevänä ryhmänä pihalle. Menin ulos ovesta naama punaisena ja seiniä tuijotellen. Kaikki hyvin, kysyi joku amerikkalainen osallistuja ja tarttui minua olkapäästä. Ystävällinen katse ja kosketus olivat aivan liikaa. Tein kaikkeni, etten olisi purskahtanut itkuun. Kaikki hyvin, minä vastasin.

Tauon jälkeen kirjoitin muistivihkooni seuraavat lauseet: ”Haluaisin olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen. Tiedän, ettei tavallisuutta ole olemassa, tavallisuus on paradoksi, mutta silti se olisi helpompaa kuin tämä.”

Ja sitten, siinä hetkessä, jostain syystä minulle tuli mieleen se Buñuelin elokuva, josta jo aiemmin puhuin. Ne merkilliset kohtaukset, joissa vapaus ikään kuin pakeni aina käsistä. Ehkä tavallisuus on suomalaiselle vähän sama kuin ranskalaiselle vapaus, minä mietin. Ihana kangastus, joka väreilee taivaanrannassa, mutta jota on mahdotonta saavuttaa. Ja silloin tajusin, että haluaisin tehdä jotain juuri tästä. Tavallisuudesta ja sen tavoittelusta. Erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta. Kyvyttömyydestä elää tai auttaa muita ihmisiä, koska päällimmäisenä on aina ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Niistä hetkistä, jolloin tavallisuus määritellään, siihen liittyvästä vallankäytöstä. Mutta ennen kaikkea minusta ja meistä, niistä ihmisistä, jotka tuijottavat kauhua ja pelkoa silmissään, kun jotakin ”vähän erikoista” tapahtuu.

http://tavallisuudenaave.blogspot.com...
 •  0 comments  •  flag
Share twitter circle

August 25, 2015

Rakkaudenhirviö-romaanista ja sen tekovaiheista

Rakkaudenhirviö by Saara Turunen

Koti ja poissaolo

Ryhtyessäni kirjoittamaan Rakkaudenhirviö-romaania halusin käsitellä ennen kaikkea suomalaisuutta, omaa ristiriitaista ja jollain tapaa inhon täyteistä suhdetta kotimaahani. Mitä jos vihaa kotimaataan? kirjoitin paperille. Mitä jos vihaa itseäänkin? Mitä silloin kuuluu tehdä? Minne silloin kuuluu mennä? Ja oikeastaan näistä kysymyksistä kaikki alkoi. Kotimaasta puhuttaessa en halunnut käyttää sanaa Suomi ja maan varsinainen nimi löytyykin kirjasta vain muutamia kertoja. Sana kotimaa tuntui paremmalta. Ajattelen, että koti on maan symboli ja maa pienoiskoossa. Kotona opitaan kieli ja tapa kohdella muita ihmisiä. Kotona omaksutaan arkiset asiat, ruokapöytätilanteet, tervehtimiset, hyvästit ja juhlapyhät, kotona otetaan vastaan syntymät ja kuolemat. Rituaaleja toistetaan myöhemmin sillä tavoin kuin ne ollaan omassa kodissa nähty, lapset jäljittelevät vanhempiaan ja näin syntyy se joku, jota sanotaan kulttuuriksi.

Halusin kirjoittaa myös äidistä. Äiti, samoin kuin koti merkitsevät itselleni pintaa syvempiä käsitteitä. Romaanin äiti ei tarkoita pelkästään päähenkilön äitiä, psykologista maailmanselitystä, johon kaikki palautuu. Äiti käsitteenä ja tämän romaanin henkilönä merkitsevät itselleni pikemminkin kotimaan sydäntä ja sielua, sitä joka luo tunnelman kodin sisälle. Äidin pelko erilaisuutta kohtaan ja siitä kumpuava tarve kurittaa ja hallita itseä ja muita vertautuvat ajatuksissani ilmapiiriin, jonka tunnen ajelehtivan kotimaani yllä. Kurinalaisuus, sääntöjen noudattaminen, tavallisuus ja sen tavoittelu ovat niitä asioita, jotka tulevat mieleeni ensimmäisenä, kun ajattelen kotimaatani.

Näiden seikkojen lisäksi olin jäänyt pyörittelemään havaintoa eräästä etelänmiehestä, jonka olin kuullut joissain juhlissa ylistävän omaa kotimaataan ja äitiään. I love my country. I love my mother. She is the best cook in the world, oli etelänmies sanonut. Noissa sanoissa oli jotain hyvin kulunutta, mutta samaan aikaan ne tiivistivät sen mistä halusin nyt kirjoittaa ja ehkä juuri siksi sanat tarttuivatkin mieleeni ja ilmaantuivat paperille. Kotimaa, äiti ja äidin ruuat tuntuivat kietoutuvan yhteen perin syvällisellä tavalla ja etelänmiehen arvot olivat peili, josta näin oman maani ja kotini sisälle.

Kodin ja äidin lisäksi myös ruoka toistuu romaanissa useita kertoja. Jollakin tavalla tunnen ruuan liittyvän äidin rakkauteen tai sen puutteeseen. Onhan ruokaa ja äitiä lopulta vaikea erottaa toisistaan. Useimmissa tapauksissa äiti on se, joka ruokkii vastasyntynyttä vauvaa. Onnistunut ruokkiminen tuottaa sekä äidille että lapselle hyvänolon tunnetta, ja päinvastoin, jos ongelmia ilmenee, on mahdollista, että ruokkija ja ruokittava hätääntyvät, joutuvat erilleen. Väittäessäni näin olen tietoinen siitä, että tänä päivänä äitiys voi olla ruokkimisen lisäksi monia muitakin asioita, mutta samaan aikaan uskon, että edelleen äitiin liittyy voimakkaita mielikuvia ja muistoja, joissa ruualla on oma ja tärkeä osuutensa.

Toki ruoka sisältää romaanissa myös paljon muita ulottuvuuksia. Ajattelen, että ruoka ja siihen liittyvät hetket paljastavat oleellisia asioita eri kulttuureista, ruoka on jokapäiväistä ja arkista, mutta samalla erityistä ja usein juhliin liittyvää. Siksi tuntuikin luontevalta kirjoittaa juuri ruuasta, kun kirjoitin maiden välisistä eroista, yksinäisyydestä tai koti-ikävästä. Suomalaiset juhlat hahmottuvat katkarapusalaatin, seisovan pöydän ja kertakäyttölautasten kautta, Jose-Marian ja Ana-Doloresin luona syödään paistettua sikaa ja Englanti on yhtä kuin paahtoleivät ja jäätelöpuffetti. Kotimaata maailmalla muistellessaan romaanini päähenkilölle tulevat mieleen ruisleipä, perunat ja tilli. Toisaalta ruoka on hänelle myös tapa lohduttautua ja etsiä mielihyvää tai rangaista itseään ja todentaa itseinhonsa syövereitä. Onnettomimpina hetkinään hän vajoaa kerman ja hillon sekaan. Oleellista tässä kaikessa on kuitenkin se, ettei ruoka ole koskaan vain ruokaa.

Ilmestymisensä jälkeen romaanini on usein määritelty nuoren tytön kasvutarinaksi. Tässä on jotain mikä kiusaa minua. En halua liittyä nuoria naisia ja heidän kasvutarinoitaan väheksyvään kuoroon, mutta kasvaminen ei ollut itselleni kirjoitusprosessin keskeisessä ytimessä. En ole varma kasvaako romaanini päähenkilö sanan psykologisessa merkityksessä lainkaan. Sen sijaan halusin käsitellä paitsi jo mainittua kulttuuri-identiteettiä, mutta myös pakenemista, jonkinlaista sivullisuutta ja paikattomuuden tunnetta. Samaan aikaan miellän tekstini eräänlaiseksi matkakertomukseksi, naisen odysseiaksi ja harharetkeksi, jossa kotoa lähdöllä ja sinne takaisin paluulla on suuri ja keskeinen merkitys. Rakkaudenhirviö ei ole kenties seikkailukirjallisuutta sen perinteisimmässä muodossa, ovathan seikkailu- ja matkakertomusten pääosissa lähes aina olleet miehet, siinä missä naiset ovat odottaneet heitä kotona. Mutta ehkäpä juuri tämän takia noissa genreissä oli jotain, joka kiehtoi minua erityisesti, ja kirjan sivuilta löytyykin viittauksia klassikoihin, kuten Robinson Crusoeen tai Phileas Foggiin.

Työskentelystä

Kirjoitusprosessin sysäsi liikkeelle Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju, joka oli sattunut näkemään edellisen teatterityöni. Harju tiedusteli halukkuuttani romaanin kirjoittamiseen ja tietenkin ajatus houkutti minua. Jos aivan rehellisiä ollaan, olin kenties haaveillut kirjan kirjoittamisesta jo aiemmin, mutta voi olla, että ilman tuota yhteydenottoa en olisi vielä pitkään aikaan uskaltanut muuttaa haaveitani todeksi. Nyt ryhdyin kuitenkin työhön. Aloitin kirjoittamalla runsaasti palasia, joista myöhemmin muodostui romaanin alkuosa, niin sanottu lapsuus, aika kotona, aika ennen matkaan lähtöä. Näiden palasten johtoajatus oli se, että niiden täytyi käsitellä jollain tavalla suomalaisuutta. Annoin otsikoita kuten; Äiti, Lippu, Sää, Luonto, Jumala, Itsenäisyyspäivä tai Joulu, ja kirjoitin siitä millaisia nuo ilmiöt kotimaassani olivat.

Samaan aikaan syntyi myös vaivatta kohtauksia, jotka myöhemmin muodostivat romaanin loppuosan, sen osan, jossa päähenkilö on haudannut rakkautensa ja jäänyt ajelehtimaan maailman merille seuranaan vain katkeruus, jonka saattelemana hän lopulta palaa. Ongelmani oli se, etten tiennyt mitä tässä välissä tapahtui. En tiennyt, miten nämä kaksi melko erilaista materiaalia liittyisivät toisiinsa. Tämä on tämmöinen kaksipäinen kotka, sanoi Harju tekstini luettuaan. Minä menin kotiin ja miltei vuoden tuijotin tyhjää aukkoa materiaalien välissä, siirtelin palasia ja olin neuvoton. Sitten aivan sattumalta käteeni osui Mika Waltarin teos nimeltään Yksinäisen miehen juna. Tässä kirjassa nuori mies matkustaa junalla halki Euroopan ja kirjoittaa matkan aikana havaintojaan.

En erityisesti välittänyt kirjan sisällöstä, nuoren miehen pöyhkeilystä Euroopan suurkaupungeissa, mutta jollain tavalla sain kiinni kirjan rakenteesta, sen ideasta. Yhtäkkiä kaikki tuntui yksinkertaiselta. Minunkin olisi laitettava päähenkilöni matkustamaan, siitä tässä olisi kysymys. Vain ulkomaiden avulla voisin lopulta kertoa kotimaasta jotakin oleellista, ajattelin ja jatkoin työtäni. Hahmottelin kappaleet erilaisten osoitteiden ja paikkojen mukaan. Ne saattoivat olla niin maita tai kaupunkeja, kuin oppilaitoksia tai kaupunginosiakin. Vain muutamassa kuukaudessa sain romaanin ensimmäisen version valmiiksi.

Pitkään teos kulki nimellä Matkakertomus. Nimestä luovuttiin vasta lähellä julkaisemisajankohtaa. Kustantamo katsoi nimen liian yleiseksi ja jollain tapaa harhaanjohtavaksi. Voi olla, että Rakkaudenhirviö on nimenä Matkakertomusta toimivampi, mutta jälkimmäisessä on jotain, mitä jäin kaipaamaan. Myöhemmin olen miettinyt, olisiko se liittänyt romaanistani käydyn keskustelun jouhevammin niihin kysymyksiin, joita kirjoittaessanikin pyörittelin; kotoa lähtemiseen ja sinne palaamiseen, kotiin maan symbolina ja äitiin sen henkenä, pakenemiseen kasvamisen sijasta.

Myös kirjan rakenne määräytyi pitkälti aiheen ja genren sanelemana. Kronologisuudessaan rakenne saattaa vaikuttaa sattumalta, helpolta ja perinteiseltä ratkaisulta, johon kirja on kirjoitettu yhdeltä istumalta, mutta kuten jo aiemmin totesin, prosessi ei edennyt alusta loppuun vaan pikemminkin alun ja lopun kautta keskelle. Vasta ymmärrettyäni todellisen aiheeni, kodin ja sieltä poissaolon, saatoin järjestää materiaalin sille kuuluvaan muotoon, jossa edetään kodista pois ja lopulta sinne takaisin.

Joissakin kirjaani liittyvissä kirjoituksissa on kiinnitetty huomiota tekstin dialogittomuuteen. Jos kirjaa lukee huolella, saattaa kuitenkin huomata, että dialogia käydään paljonkin, miltei joka sivulla, mutta erityiseksi tekstin tekee kenties se, ettei puhetta ole erikseen eroteltu ajatusviivoilla, lainausmerkeillä, kursiivilla tai millään muullakaan tavalla. Päädyin ratkaisuun korostaakseni tekstin rytmiä, sen puheenomaisuutta ja nopeatempoisuutta, sekä toisaalta tuodakseni esille kertojanäänen kaikkivaltiuden ja subjektiivisuuden. Rakkaudenhirviö-romaani ei ole demokraattinen rakennelma, jossa kaikki henkilöt pääsisivät yhtälailla ääneen. Pikemminkin se on eräänlainen yksinpuhelu, jossa asioita tarkastellaan vain ja ainoastaan päähenkilön näkökulmasta.

Taiteilija ja sukupuoli

Taide ja taiteilijuus ovat kiehtoneet minua jo pitkään. Olenhan vuosien pituisen taidekoulutuksen lävistämä, suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä omistautuvat taiteelle ja oma aikanikin kuluu paljolti taiteen parissa. Olen ihastellut omakuvamaalareita ja teoksia, joissa taiteilija käyttää itseään materiaalina. Edellisen näytelmäni Broken Heart Story: n nimesinkin avoimesti omakuvaksi. Olen mietiskellyt miksi teatterissa omakuvat ovat olleet niin harvinaisia ja avoimen henkilökohtaisiin teoksiin ollaan suhtauduttu aina jonkinlaisella varauksella. Ehkäpä syy juontaa juurensa teatteriin kollektiivisena taidemuotona. Kun teatteri puhuu itsestään, puhuu se usein ryhmästä, sillä teatteriteos harvemmin palautuu vain yhteen taiteilijaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa Luigi Pirandellon Kuusi henkilö etsii tekijää -näytelmä ja kaikki sen jälkeen tehdyt samantyyliset teokset, joissa kollektiivi valmistaa esitystä, ja keskiössä ovat pikemminkin tekijöiden väliset suhteet kuin yhden taiteilijan sisäavaruus.

Kuvataiteen puolella sen sijaan omakuvat ovat olleet suosittuja ja vaikuttaa siltä, että useimmiten ne on otettu vastaan traditioon kuuluvina. Tutkittuani hieman omakuvamaalaamisen historiaa huomasin monessa kohtaa mainittavan, että juuri naiset ovat olleet omakuvamaalareina erityisen ahkeria. Tämä oli minusta kiinnostavaa. Johtuuko se siitä, että naiselle taiteilijuus on aina ollut ristiriitainen positio sen vallankäyttöön ja vapauteen liittyvien ulottuvuuksien takia? Onko oman itsen kuvaaminen nimenomaan taiteilijana ollut naisille poliittinen ratkaisu?

Tänä päivänä nainen voi kai teorian tasolla tehdä mitä huvittaa, mutta omassa kokemuksessani taiteilijuuteen on liittynyt aina jotain ristiriitaista, jotain joka monelta osin tuntuu palautuvan juuri sukupuoleen. Kasvoin siinä mielessä tasa-arvoisessa tai sen puutteen niin taitavasti kieltävässä ympäristössä, että tulin tietoiseksi sukupuolestani vasta työelämään siirtymisen kynnyksellä. Voisi sanoa, että minusta tuli nainen, kun ensimmäinen näytelmäni julkaistiin. Sitä ennen olin ollut vain sukupuoleton möllykkä, olio, joka kuvitteli tekevänsä taidetta yhdenveroisena miespuolisten kollegoidensa kanssa. Kirjoittaessani elämästä, en ollut tajunnut kirjoittavani naiseudesta, mutta niin se vain määriteltiin, sillä olinhan itse nainen, tai niin minut ainakin havaittiin. Ja teemat, joita käsittelin katsottiin kuuluviksi yksinomaan naisille. Ensin moinen ärsytti minua kovasti, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna tämä oli myöskin se hetki, jolloin kiinnostuin naisten historiasta ja sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä. Ja nykyään sokeina näille asioille elämä olisi varmasti mielettömämpää, kenties tyhjempääkin.

Seuraavissa teoksissani sukupuoli muuttui sisällöksi ja aiheeksi. Kun sen olemassaolon oli kerran havainnut, ei siltä enää voinut ummistaa silmiään ja niinpä sitä oli käsiteltävä. Rakkaudenhirviössä sukupuoli on läsnä lähes koko ajan, jonkinlaisena pohjavireenä, tapana tarkastella asioita ja katsoa oudoksuen sitä, mitä pidetään tavallisena.

Henkilökohtaisuudesta

Eräs kirjoittamiseni tärkeimmistä moottoreista on varmaankin aina ollut pyrkimys rehellisyyteen, eräänlainen halu paljastaa tekopyhyys. Tälläkin kertaa tunsin, etten voinut osoitella vain muita. Jos halusin nauraa kaikelle, jouduin asettamaan myös itseni naurun alaiseksi. Voidakseni puhua kotimaani umpimielisestä ja tunnekylmästä kulttuurista, minun oli pakko kääntää katse myös itseeni.

Valitsin minäkertojan ja henkilökohtaisen materiaalin tietoisena siitä, että olisin voinut valita myös toisin. Valitsin pois kerronnan kolmannessa persoonassa ja päähenkilöni nimeämisen vaikkapa Minnaksi. Ei ollut sattumaa, että kirjoitin niin sanotusti läheltä itseäni. En päätynyt näihin ratkaisuihin siksi, että henkilökohtainen materiaali itsessään olisi ollut minulle jonkinlainen päämäärä tai tavoite, vaan ennen kaikkea tuon mainitsemani rehellisyyden vuoksi, sen vuoksi, että henkilökohtaisuus tuntui suorimmalta tieltä sen äärelle.

Mielestäni vanha lause ”henkilökohtaisuus on poliittista” on edelleen ajankohtainen. Uskon, että jos kirjailija onnistuu olemaan aidosti rehellinen omille tunteilleen ja ajatuksilleen, saattaa hän kirjoittamalla paljastaa jotakin, mikä ei palaudu enää vain häneen itseensä, vaan laajene yleisemmäksi, yhteiskuntaan kuuluvaksi. Ja oikeastaan kaikki valinnat, joita kirjailija tekee ovat poliittisia, sillä kaikki aiheet ja asiat ovat osasia siitä maailmasta, jossa elämme. Mikään asia ei lopulta ole yhteiskunnan ulkopuolinen. Perhe, koti tai äiti ovat aivan yhtä poliittisia aiheita kuin sodat, historia ja isäkin. Kaikista aihepiireistä voi kirjoittaa kriittisesti tai tavalla, joka ei uhkaa ketään. Se mikä määritellään mediassa tai julkisessa keskustelussa tärkeäksi ja merkitykselliseksi on vallankäyttöä. Myös joidenkin aiheiden määritteleminen epäyhteiskunnallisiksi tai epäkiinnostaviksi on vallankäyttöä sinänsä.

Tympäännyttyäni tuohon nuoren tytön kasvutarina -määreeseen, jäin miettimään kirjoja, joissa mieskirjailija kirjoittaa autofiktiivistä tekstiä ja joissa päähenkilö mahdollisesti kasvaa henkisesti tai fyysisesti tekstin edetessä. Mieleeni juolahti monia kirjallisuuskaanonimme tärkeimpiä teoksia, joista jotkut ovat itsellenikin mieluisia; James Joyce, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, Maxim Gorki, Lapsuuteni, Maailmalla ja Nuoruuteni Yliopistot, Thomas Bernhardin omaelämäkerrallinen teossarja, Henrik Tikkasen katutrilogia, Karl Ove Knausgårdin tuotanto ja niin edelleen.

Tulin ajatelleeksi, etten koskaan ollut kuullut näitä kirjoja kutsuttavan nuorten poikien kasvutarinoiksi. Miesten kohdalla tätä genreä ei näyttäisi olevan olemassa. Kun mies kirjoittaa läheltä itseään, on teos aina myös jotain muuta, jotain poliittista, jotain yhteiskunnallista, jotain ajasta kertovaa. Isäsuhde vertautuu maiden välisiin valtasuhteisiin ja kieroutunut seksuaalisuus yhteiskunnan mädännäisyyteen. Nuoren tytön kasvutarina -määreessä sen sijaan on jotain psykologisoivaa, jotain joka tuntuu pyyhkivän teoksesta pois mahdolliset yhteiskunnalliset tasot. Se muuttaa äitisuhteen ennen kaikkea äitisuhteeksi ja kieroutumien kohdalla suuntaa katseet lapsuuteen.

Loppusanat

Kirjani julkaisemisen jälkeen olen huomannut, että kirjasta käytävä keskustelu on paljolti kirjailijan ulottumattomissa. Kirjailija voi vain tarkkailla vierestä, miten teos alkaa elää omaa elämäänsä, toimii kenties toisin, kun kirjailija oli ajatellut, ja oikeastaan niin onkin hyvä. Tarkoitukseni ei ole puuttua keskusteluun tai pyrkiä hallitsemaan sitä, päinvastoin, toivon, että kirjastani käytävä puhe jatkuu monimuotoisena ja runsaana, että tilaa löytyy kaikenlaisille mielipiteille ja lausunnoille. Tämän tekstin tarkoitus oli ennen kaikkea kirjata ylös joitain päällimmäisiä tuntemuksia ja ajatuksia prosessin ollessa vielä tuoreessa muistissa, mutta kuitenkin lipumassa jo taka-alalle. Halusin jakaa nämä muruset niiden kanssa, joita ne kiinnostavat.

Täynnä kiitollisuutta ja uudenjanoa suuntaan eteenpäin ja kiitän teitä huomiostanne rakkaat lukijat.

Helsingissä 25. elokuuta 2015.

Saara Turunen

Rakkaudenhirviö
10 likes ·   •  0 comments  •  flag
Share twitter circle